Sinä iltapäivänä opin, ettei tuli aina vie kaikkea. Joskus se jättää jäljelle jotain odottamatonta – äänen, jota kukaan ei enää odota kuulevansa.
Olin seitsemäntoista, stipendiaatti Tampereen Ritavuoren musiikkilukiossa. Isäni kasvatti minut ja pikkuveljeni Juhon, teki kahta työtä: päivisin rakennustyömaalla ja iltaisin siivosi toimistotaloa. Meidän kerrostalokolmiossa lämpötila ei talvella juuri noussut yli seitsemäntoista asteen, ja harjoittelin usein villasukissa ja sormikkaissa, joiden päät olin leikannut poikki. Konserttimekkokin oli löytö kirpputorilta – vähän nuhruinen, mutta penkkiriviltä katsottuna ihan siisti.
Minulla ei koskaan ollut uutta viulua. Isä oli tehnyt sen käsin vanhasta vaahterapuusta, joka oli jäänyt yli erään purkutalon ikkunankarmeista. Hän oli viettänyt melkein vuoden työstäen sitä iltaisin keittiön pöydän ääressä. Jokaista pientä epätasaisuutta ja kaarevaa reunaa katsoessani näin hänen kärsivällisyytensä. Se viulu ei maksanut juuri mitään, mutta minulle se oli samanarvoinen kuin Stradivarius.
Joulukonserttia edeltävänä päivänä odotin nuottivihkoja tavarantoimitusoven pielessä. Koulun takapihalla seisoi metallitynnyri, jossa työmiehet polttivat kuivuneita puisia kuormalavoja. Pakkasin ilma tuoksui savulta ja märältä villapaidalta.
Käytävää pitkin lähestyi kolme tyttöä. Keskellä kulki Eeva Kleemola, se joka oli halunnut soolopaikan ja menettänyt sen minulle. Hänen sukulaisensa oli tunnettu sellisti, perhe asui Pyynikin rinteellä ja ajoi uudella sähkö-Volvolla. Eevan katseessa oli jotain, mitä olin nähnyt jo koelauluissa: kylmää laskelmointia, jota ei peitetty hymyllä.
– Tuo sinun kapistuksesi näyttää ihan puutyötunnin harjoitukselta, Eeva sanoi ja nyökkäsi kohti viulukoteloani.
Hänen kaksi ystäväänsä, Ilona ja Ronja, asettuivat eteeni niin etten päässyt ohittamaan. En ehtinyt sanoa mitään. Eeva tempaisi viulun kotelosta, vilkaisi sitä, sitten tynnyriä, ja hänen suunsa mutristui hetkeksi – kuin hän olisi laskenut jonkin ratkaisevan askelman.
Sitten hän heitti sen.
Huusin ”EI!”, mutta ääni jäi pihamaan kolinan alle. Viulu putosi suoraan hehkuvien lankkujen päälle. Lakka alkoi rätistä ja tummua. Yritin rynnätä eteenpäin, mutta vartija tarttui olkapäähäni ja sanoi: ”Pysy kaukana, mä hoidan.” Hän sammutti liekit sammuttimella ja veti esiin mustuneen, kieroon käpristyneen rungon. Kielet olivat katkenneet, otelaudasta ei ollut paljon jäljellä. Tuijotin sitä kädet vapisten, polvet painautumassa kylmään asfalttiin.
Tytöt vaihtoivat hermostuneita katseita ja kiiruhtivat sisään. Yksi heistä, Ronja, vilkaisi vielä taakseen, mutta Eeva ei sanonut mitään. Kukaan ei huomannut vasta-asennettua turvakameraa, joka oli alkanut seurata liikettä kaksi viikkoa aiemmin.
Istuin maassa pitkään. Sitten sulloin jäännökset koteloon ja raahauduin musiikkisiiven käytävälle aikoen tyhjentää kaappini, jättää nuottikansion kansliaan ja lähteä kotiin sanomatta kenellekään mitään. Pelkäsin eniten kertomista isälle. Miten selittäisin, että satojen tuntien työ oli muuttunut tuhkaksi yhden tytön oikun takia?
Kaappi numero kaksitoista. Avain kääntyi, ja vedin oven auki. Hätkähdin.
Vanhojen lenkkareideni ja irtonuottien sijasta siellä oli tummansininen, upouusi viulukotelo. Sen päälle oli kaiverrettu nimeni: Aino Mäkelä. Sisältä löysin meripihkanvärisen viulun, jousen ja huolellisesti pakatut kielet. Tuoksu oli sekoitus lakkaa ja uutta puuta.
Kotelossa lepäsi käsin kirjoitettu viesti paperinpalalla: ”Tulevaisuus ei pala, vaikka joku yrittäisi sytyttää sen. Luota itseesi.”
En ehtinyt edes sulkea luukkua, kun rehtori Matti Laine astui varastohuoneesta. Hän oli pitkä, partainen mies, joka puhui aina hiljaisella, rauhallisella äänellä, mutta nyt hänen ilmeensä oli vakava.
– Näin tallenteen, hän sanoi. – Tämä viulu ei ole koulun eikä lahjoittajien omistama. Se on minun omaisuuttani, ja annan sen sinulle.
Peruutin askeleen. Ei, se on liian arvokas, en voi ottaa sitä vastaan. Rehtori ei vastannut väitettä suoraan. Hän nojasi kaappirivistöön ja kertoi tarinan.
Hänkin oli kerran stipendiaatti, tullut pienestä maalaiskylästä Etelä-Pohjanmaalta. Ennen ratkaisevaa koesoittoa toiset oppilaat piilottivat hänen lainaviulunsa, eikä hän pystynyt osallistumaan. Myöhemmin hän päätti rakentaa koulun, jota itse olisi tarvinnut.
– Kun näin sinut tallenteella polvistumassa sen tynnyrin ääreen, näin oman nuoren itseni, hän sanoi ja veti povitaskustaan vanhan, kuluneen viritysavaimen. – Tämän ainoan sain pidettyä. Sinä et jää yksin.
Silloin ymmärsin, ettei rehtori vain tarjonnut soitinta. Hän ojensi minulle mahdollisuuden, jota ei mitannut rahassa.
Illalla astuin lavalle uuden viulun kanssa. Isä istui takarivissä työhaalarissaan, kädet ristissä, ja nyökkäsi minulle hitaasti kun viritin. Soitin ensin Bachia, sitten katkelman Sibeliuksen viulukonsertosta. Ääni oli tummempi ja lämpimämpi kuin mihin olin tottunut, ja jokainen nuotti tuntui kaikuvan selkäytimessä asti. Yleisö katosi mielestä, mutta muistan elävästi yhden hetken: kun sormeni liukuivat e-kielen korkeimpaan säveleen, näin ikkunan läpi kuinka ulkona alkoi sataa lunta.
Konsertin päätyttyä rehtori Laine ojensi isälle kansion. Se sisälsi pysyvän stipendin, joka kattoi lukukausimaksut, lounaat, bussikortin ja tulevat konservatoriohakemukset. Sitten hän paljasti suurimman salaisuutensa: vuosia aiemmin hän oli myynyt viimeisen arvosoittimensa ja perustanut yksityisen rahaston oppilaille, joilla oli suuria taloudellisia vaikeuksia. Minä olin rahaston ensimmäinen saaja.
Kului muutama kuukausi. Eräänä tiistaiaamuna aulaan koputettiin oveen. Eeva Kleemola seisoi siellä käsissään pieni puulaatikko. Hänen ilmeensä oli erilainen kuin ennen; hartiat olivat lysähtäneet ja sormenpäät olivat täynnä pieniä naarmuja.
– Kävin puutyöpajassa, hän sanoi ja ojensi laatikon. – Nämä kuuluvat sinulle.
Avasin kannen. Sisällä nökötti neljä vanhaa, huolellisesti hiottua viritystappia isäni tuhoutuneesta viulusta. Jokainen niistä oli öljytty ja kiillotettu käsin. Eeva käänsi katseensa lattiaan.
– En tiedä, riittääkö tämä mihinkään, hän mutisi. – Mutta ajattelin, ettei kaikkea tarvitse korvata. Joskus täytyy vain palauttaa se, mikä on pysyvää.
Otin laatikon vastaan ja nyökkäsin. Se painoi paljon enemmän kuin miltä se näytti. Asetin sen uuden viulun viereen työpöydälleni. Tummansininen kotelo ja tuo pieni koivuviira – ne olivat nyt samaa kokonaisuutta.
Lunta satoi yhä. Iltapäivän valo taittui jousen hopeisista kierteistä. Ulkoa kuului ratikan kolina, tuttu kolmonen kääntymässä kohti keskustaa. Ajattelin isää, joka tällä hetkellä korjasi seinää jossain lähellä Näsijärven rantaa. Ajattelin rehtori Lainetta, joka oli myynyt menneisyytensä pelastaakseen tulevaisuuteni. Ja ajattelin Eevaa, joka oli kerran päästänyt kateuden palamaan ja sitten löytänyt tavan sammuttaa sen omalla käsityöllään.
Istuin alas ja aloin virittää viulua.
