Minä olen fysioterapeutti. Kaksikymmentä vuotta olen käynyt ihmisten kodeissa Tampereella. Olen nähnyt paljon: syöpäpotilaita, aivohalvauksen jälkeisiä kuntoutujia, vanhuksia, jotka eivät pääse sängystä ylös. Mutta se talo Pyhäjärven rannalla oli erilainen.
Menin sinne ensimmäisen kerran marraskuun lopussa. Oli kuudes päivä, itsenäisyyspäivän aamu, pimeää vielä iltapäivällä. Lunta oli satanut yön yli. Bussi jätti minut Pispalan valtatien varteen ja kävelin kymmenen minuuttia mäkeä alas. Järven takaa kuului laivan sumutorvi, vaikka satama oli jo jäätynyt kiinni. Olin tarkistanut reittini kartasta, mutta menin silti väärästä portista — se oli se isompi, rautainen, ja jouduin soittamaan ovikelloa kahdesti.
Ritva Salonen avasi. Viisikymmentäviisi, mutta liikkui kuin vanhempi ihminen. Villatakki, ristiriipus kaulassa. Hän mittasi minua katseella, jota en ollut tottunut näkemään: ei vihamielisesti, vaan arvioiden. Kuin hän olisi jo päättänyt, että minä en kuulu sinne.
— Fysioterapeutti? hän sanoi. — Juhani on kolmannessa kerroksessa. Älkää antako hänen väsyttää itseään.
Hän ei pyytänyt minua sisään, ei tarjonnut kahvia. Kääntyi ja lähti käytävää pitkin. Seurasin.
Talo oli valtava, mutta kylmä. Seinillä tauluja, joiden nimiä en tuntenut. Marmorilattia kiilteli kuin jää. Eteishallin läpi kulkiessani näin keittiön oven raosta pienen tytön, joka istui lattialla ja piirsi jotain punaisella kynällä. Kaksi epätasaista lettiä, vihreä mekko, joka oli liian iso. Tyttö nosti päänsä ja katsoi minua. Sitten käänsi päänsä takaisin paperiin.
— Kuka tuo on? kysyin.
— Siivoojan tytär, Ritva vastasi. — Hänen pitäisi olla päiväkodissa.
Hänen äänensävyssään ei ollut mitään lämmintä. Vain toteamus.
Juhani Salosen makuuhuone oli kolmannessa kerroksessa, käytävän päässä. Ovi oli kiinni, mutta ei lukossa. Koputin. Sisältä kuului heikko ääni: — Sisään.
Juhani istui pyörätuolissa ikkunan edessä. Pyhäjärvi näkyi takana, harmaana ja aallokkoisena. Neljäkymmentäkaksi vuotta, mutta näytti kymmenen vuotta vanhemmalta. Housut roikkuivat reisien ympärillä, partaa ei oltu ajettu päiviin. Sormet vapisivat, kun hän yritti kääntää pyörätuolin minua kohti.
— Olen Minna Kallio, sanoin. — Tulin auttamaan liikkuvuuden kanssa.
— En tarvitse sääliä, hän sanoi. — Tarvitsen harjoituksia.
Hän alkoi heti tehdä sormiliikkeitä, jotka olin näyttänyt edellisellä kerralla — vaikka en ollut koskaan käynyt siellä. Myöhemmin ymmärsin, että hän oli opetellut ne videolta. Joku oli kuvannut harjoitukset hänelle.
Me työskentelimme tunnin. Sitten Ritva tuli sisään ilman koputusta.
— Riittää, hän sanoi. — Hän tarvitsee lepoa.
Juhani kohotti kulmakarvojaan minulle. Se oli pieni ele, mutta siinä oli koko tilanne: Ritva päätti, milloin riittää.
Seuraavalla kerralla näin enemmän.
Seija Laakso, siivooja, oli pieni nainen, joka tallasi portaita ilman ääntä. Kumihanskat, väsymys silmissä. Kolmekymmentäneljä, mutta kantoi itsensä kuin kuusikymppinen: selkä pyöreänä, askeleet lyhyinä. Hän pyyhki pöytiä, pesi lattioita, huuhteli astioita. Ei koskaan pysähtynyt. Ja hänellä oli tapana vilkaista minua sivuttain, kun luuli, etten huomaa.
Emma, nelivuotias, istui usein portaiden alapäässä. Räsynukke, jonka toinen käsi oli irronnut ja ommeltu kiinni sinisellä langalla. Hän rakensi linnunpelättimiä ja piirsi kuvia kolmesta ihmisestä: hänestä, äidistään ja miehestä, jolla oli pyörätuoli.
Eräänä päivänä — se oli joulukuun alussa — Emma katosi yläkertaan. Kuulin kolauksen. Sitten lapsen äänen: — Älä nouse. Äiti sanoo, että kaatunutta ei jätetä yksin.
Mitä siellä tapahtui, näin vasta myöhemmin.
Juhani oli kaatunut sängyn viereen. Emma oli mennyt sisään, laittanut nukkensa hänen päänsä alle ja istunut viereen. Kun Seija tuli, hän oli varma, että heidät heitetään ulos. Mutta Juhani sanoi jotain, mitä Ritva ei koskaan antanut hänelle anteeksi:
— Jos Seija lähtee, sinä lähdet myös, Ritva.
Se oli ainoa kerta, kun kuulin Juhanin korottavan ääntään. Ritva meni aivan kalpeaksi. Hänen suunsa liikkui, mutta sanoja ei tullut. Sitten hän kääntyi ja meni pois. Näin hänen puristavan nyrkkinsä selän takana.
Minä seison monessa talossa. Olen nähnyt perheiden riitoja, kuullut ovien paiskomista, tuntenut jännitteen, joka leijuu ilmassa kuin savu. Se talo haisi pelolta. Ei vain Juhanin pelolta — Ritvankin. Ja ehkä eniten Seijan.
Pari viikkoa myöhemmin huomasin jotain outoa lääkekaapissa. Tulin hakemaan kylmäpakkausta Juhanin olkapäälle, ja kaappi oli auki. Kaksi purkkia samalla etiketillä. Toisessa tabletit olivat valkoisia ja pyöreitä. Toisessa pitkulaisia ja kellertäviä. Otin yhden mukaani — en siksi, että olisin epäillyt jotain, vaan koska työhöni kuuluu kirjata, mitä potilas syö ja juo.
En puhunut siitä kenellekään.
Joulukuun puolivälissä kuulin kirjastosta ääniä. Tulin alas portaita ja pysähdyin. Ritva puhui Teemu Salosen kanssa, Juhanin serkun, joka oli yrityksen talousjohtaja.
— Uusi lääkäri sanoo, että hän vastaa liian hyvin, Ritva sanoi.
— Älä mene liian pitkälle, Teemu vastasi. — Me tarvitsemme hänet heikoksi, ei kuolleeksi. Jos hän allekirjoittaa siirron, hallitus antaa minulle vallan.
— Entä jos hän muuttaa testamenttia?
— Ei hän muuta. Hän luulee, että kukaan ei vieraile, koska he pelkäävät sairautta. Hän ei tiedä, että sinä perut käynnit ja hylkäät puhelut.
Minä seisoin portailla puoli minuuttia. Olin fysioterapeutti, en poliisi. Enkä halunnut menettää työtäni. Minulla oli oma elämä: kaksi lasta lukiossa, asuntolaina, vanha äiti Juvalla, joka tarvitsi rahaa lääkkeisiin. Menin alas, avasin ulko-oven ja lähdin ulos. En sanonut mitään.
Mutta seuraavana aamuna menin apteekkiin ja pyysin farmaseuttia analysoimaan tabletin. Se oli sedatiivinen aine, jota ei ollut määrätty Juhanille. Reseptissä luki jotain aivan muuta.
Farmaseutti kirjoitti raportin ja antoi sen minulle. Laitoin sen kirjekuoreen ja jätin sen Juhanin huoneen pöydälle, kun Ritva ei ollut katsomassa. En allekirjoittanut sitä.
Sen jälkeen seurasin tapahtumia kuin näytelmää.
Kello katosi joulunalusviikolla. Sveitsiläinen, arvokas. Ritva ilmoitti, että se oli viety. Kaksi vartijaa tutki henkilökunnan laukut. Kello löytyi Seijan kassista. Teemu soitti poliisille. Seija seisoi eteisessä, kasvot valkoisina, Emma takanaan.
Sitten Juhani ilmestyi portaiden yläpäähän. Hän seisoi kepin varassa. En ollut nähnyt hänen seisovan viikkoihin.
— Kello oli kassakaapissa, jossa on kamera, hän sanoi. — Asianajajani asensi sen vuosi sitten.
Nauhoitus näytti, kuinka Ritva sujautti kellon Seijan kassiin. Poliisit, jotka olivat juuri tulleet, kääntyivät Rituan puoleen. Teemu yritti napata Juhanin puhelimen, mutta silloin ulko-ovi aukesi ja sisään tuli kaksi miestä puvuissa. Toinen oli psykiatri. Toinen kantoi kansioita.
— Meillä on kiireellinen menettely Juhanin julistamiseksi oikeustoimikelvottomaksi, Teemu sanoi.
— Tietenkin, Juhani vastasi. — Kaikki minun parhaakseni, paitsi että kukaan ei kysynyt minulta.
Psykiatri pyysi saada puhua Juhanin kanssa kahden kesken. Ritva kieltäytyi.
Sitten Emma, joka seisoi äitinsä takana, katsoi asianajajan kansiota ja sanoi:
— Se sininen. Ritva-täti sanoi, että sillä he saavat talon ja lähettävät Juhani-sedän kauas.
Juhani otti puhelimensa ja soitti nauhoituksen.
— Tarvitsen raportin, jossa lukee kognitiivinen heikentyminen. Jos lääkäri epäröi, maksa hänelle lisää. Ennen vuoden loppua Juhanin on oltava laitoksessa ja minä säätiön johdossa.
— Vaihdan hänen lääkkeensä. Joka päivä hän muistaa vähemmän. Kun hän allekirjoittaa, kukaan ei voi todistaa mitään.
Psykiatri laski kansion pöydälle. — Minulle sanottiin, että herra Salonen kärsii vainoharhoista. En osallistu tähän.
Sitten sisään tuli kaksi tutkijaa, asianajaja ja notaari. Asianajaja asetti pöydälle toksikologiset analyysit, kopiot väärennetyistä asiakirjoista ja tilisiirrot lääkäreille, asianajajille ja henkilökunnalle.
— Syyttäjä on avannut tutkinnan petoksesta, asiakirjojen väärentämisestä, lääkkeiden antamisesta ilman suostumusta ja omaisuuden anastusyrityksestä, hän sanoi.
Ritva katsoi Juhania. — Tein kaiken suojellakseni sitä, mitä rakensit.
Juhani otti askeleen häntä kohti. — Minä rakensin yrityksiä. Sinä rakensit häkin.
— Aiotko tuhota perheesi siivoojan ja lapsen takia?
— Ei. Te tuhositte itsenne, kun päätitte, että sairauteni oli arvokkaampi kuin tahtoni.
Tutkijat pidättivät Teemun. Ritva ei huutanut. Hän vain seisoi siinä, kun poliisi luki hänelle hänen oikeutensa.
Seija ei sanonut mitään. Hän seisoi Emman vieressä ja hengitti syvään. Sitten hän nosti Emman syliinsä ja vei hänet keittiöön.
Minä jäin eteiseen. Olin nähnyt kaiken, mutta en ollut osallistunut. Se oli minun roolini.
Myöhemmin selvisi, että he olivat peruneet seitsemäntoista vierailua, ohjanneet puhelut pois ja piilottaneet kuusi kirjettä saadakseen Juhanin uskomaan, että kaikki olivat hylänneet hänet. Ensimmäinen neurologi oli varoittanut liiallisesta sedaatiosta, mutta Teemu oli maksanut hänen tilalleen toisen lääkärin.
Juhani ei selvinnyt vahingoittumatta. Sairaus pysyi, ja sedatiivin jälkivaikutukset kestivät kuukausia. Joinakin öinä hän heräsi vakuuttuneena siitä, että he tulisivat takaisin lukitsemaan hänet.
Mutta Seija jäi lähelle. — Et tarvitse ketään päättämään puolestasi, hän sanoi kerran, kun tulin viikoittaiselle käynnille. — Tarvitset ihmisiä, jotka kertovat totuuden.
Keväällä näin pöydällä uuden sopimuksen. Seijan työsopimus: kohtuullinen palkka, sairausvakuutus, täydet edut ja työaika, joka sopi Emman kasvatukseen. Siinä luki myös stipendi: laillisesti suojattu, esikoulusta yliopistoon.
— En halua, että näyttää siltä, että autoimme rahan takia, Seija sanoi.
— En maksa sinulle pelastamisesta, Juhani vastasi. — Vaan siitä, mitä sinulle olisi pitänyt maksaa alusta asti.
Minä seisoin ovella ja näin, kuinka Seija allekirjoitti paperit. Kynä raapi paperia. Hänen kätensä ei tärisi. Kun hän laski kynän, hän katsoi minua. Se oli ainoa kerta, kun hän katsoi minua suoraan.
— Sinä tiesit, hän sanoi. — Koko ajan.
En vastannut. En siksi, että olisin hävennyt. Vaan koska hän oli oikeassa.
Juhani rahoitti myös päiväkodin Hervannassa: kahdeksankymmentä paikkaa, pidennetyt aukioloajat, ruoka ja tulotasoon sidotut maksut. Hän ei pannut nimeään julkisivuun.
— Koska kenenkään äidin ei pitäisi piilottaa lastaan säilyttääkseen työnsä, hän sanoi.
Jouluaattona talo ei näyttänyt enää museolta. Pöydällä oli kinkkua, rosollia ja matalaa musiikkia. Henkilökunta ja omistaja istuivat samassa pöydässä ilman univormuja.
Emma ilmestyi pahvikruunu päässään ja julisti itsensä niiden kuningattareksi, jotka eivät hylkää.
Juhani istui joulukuusen vieressä. Emma nukahti hänen olkapäätään vasten.
— Te sanotte, että Emma pelasti henkenne, Seija sanoi. — Mutta hän meni sisään vain, koska kuuli kolauksen.
Juhani katsoi ensimmäistä piirustusta, jonka Emma oli hänelle antanut. Se oli kehystetty ja ripustettu yritystunnustusten viereen.
— Kaikki kuulivat, että olin kaatumassa, hän vastasi. — Hän oli ainoa, joka avasi oven.
Kun lähdin sinä iltana, pakkanen oli kiristynyt. Järvi oli jäässä. Taivaalla näkyi revontulia, harvinaisia näin etelässä. Seisoin hetken pihalla, sitten käännyin ja kävelin bussipysäkille. En katsonut taakseni.
Bussi tuli kaksikymmentäkolme minuuttia myöhässä. Maksoin kyydin kortilla — kolme euroa kaksikymmentä senttiä. Istuin ikkunan viereen ja suljin silmäni. Huomenna olisi taas työpäivä, ja minun piti ostaa joululahja äidilleni.
Bussin ikkunaan alkoi muodostua huurretta. Sen reunaan piirtyi pieni kuvio, kuin kolme ihmistä käsi kädessä, mutta sitä en enää nähnyt.
