— Emilia, mä käytin ne rahat meidän tililtä.
Emilia oli juuri keittämässä iltateetä, kun Jarmo sanoi sen. Aivan kuin olisi ilmoittanut, että haki postin tai osti maitoa. Keittiön pöydällä oli puoliksi syöty ruisleipä ja avoin sähköposti puhelimessa. Työvuoro takana, jalat turvonneet, seuraava aamu taas viideltä herätys. Emilia katsoi miestään, joka seisoi eteisessä ja riisui märkiä kenkiä.
— Mitkä rahat? hän kysyi, vaikka sisimmässään tiesi. Hänen kätensä puristi teemukia liian kovaa.
Jarmo huokaisi.
— No ne säästötilin rahat. Mä maksoin äidin avajaiset.
Ilma tuntui katoavan keittiöstä. Emilia laski mukin pöydälle hitaasti, kuin se olisi voinut särkyä pienimmästäkin liikkeestä. Avajaiset. Jarmon äidin avajaiset. Viisikymmentäkolme tuhatta euroa. He olivat säästäneet sitä neljä vuotta. Neljä vuotta ilman lomamatkoja. Ilman uutta pesukonetta, vaikka vanha tärisi linkouksessa niin, että koko rappukäytävä tiesi milloin pyykkipäivä oli. Emilia teki tuplavuoroja terveyskeskuksessa, hieroi vanhusten jalkoja viikonloppuisin, söi aamupalaksi kaurapuuroa ja illalliseksi eilistä keittoa. Neljä vuotta. Oman kodin takia. Pienen omakotitalon Tapanilasta, jossa olisi piha ja kuisti ja se yksi huone, johon tulisi pinnasänky. Siitä he olivat puhuneet, siitä haaveilleet. Ja nyt Jarmo seisoi eteisen kumimatolla ja kertoi käyttäneensä kaiken Sirkan taidegalleriaan.
— Mä en ymmärrä, Emilia sanoi hiljaa. — Etkö sä voinut kertoa mulle?
— Olisitko sä sitten suostunut? Jarmo kysyi ja hänen äänensä oli sellainen kuin kaikki tässä olisi ollut Emilian syytä. — Äiti on odottanut tätä kolmekymmentä vuotta. Tämä on hänen elämänsä juttu.
Emilia tuijotti miestään. Kolmekymmentä vuotta. Niin, Sirkan taiteilijanura. Sirkka oli aina ollut taiteilija. Ja Jarmo oli aina ollut se poika, joka maksoi äidin harrastukset, remontit, matkat ja nyt näyttelytilan vuokrat, markkinoinnit ja avajaistarjoilut Ullanlinnassa. Emilia oli laskenut. Yksityistilaisuus. Tarjoilut sadalle hengelle. Kuohuviini, katkaravut, elävä musiikki. Jokaista euroa vasten oli yksi Emilian peruuttamaton hieronta-aika, yksi yövuoro, yksi kerta kun hän oli sanonut ei ystävien illalliselle koska piti säästää.
— Me säästettiin sitä taloa varten, Emilia sanoi. Hänen äänensä oli niin heikko, ettei se oikein kantanut keittiön toiselle puolelle.
Jarmo laski avaimensa pöydälle.
— Kyllä me se talo vielä saadaan. Äiti on kuuskymppinen. Tällaista tilaisuutta ei tule toista.
— Sä et edes kysynyt.
— Koska sä olisit kieltänyt.
Se oli se lause. Ei raha ollut pahinta. Ei sekään, että tili oli nyt tyhjä ja asuntolainan käsiraha yhtä kaukana kuin neljä vuotta sitten. Pahinta oli se, että Jarmo oli päättänyt. Ihan yksin. Aivan kuin Emilia ei olisi ollut elämänkumppani vaan joku, jolle ilmoitetaan jälkikäteen. Kuin alainen toimistossa.
Emilia nousi seisomaan ja meni makuuhuoneeseen. Hän sulki oven hiljaa, vaikka olisi halunnut paiskata sen. Istui sängylle ja katsoi ikkunasta pimeälle pihalle, missä naapurin koira haukkui postimiestä. Huoneessa tuoksui Jarmon partavesi. Hyllyllä oli valokuva heistä Rukalla kolme vuotta sitten. He olivat nauraneet sille, miten heidän telttansa kaatui yöllä tuuleen. Silloin oli säästötavoite vasta alussa, ja Emilia uskoi, ettei mikään voisi kaataa heitä.
Nyt hän ei tiennyt mitä uskoa.
###
Sirkan avajaiset olivat lauantaina. Emilia pukeutui mustaan mekkoon ja laittoi helmet korviin, jotka hän oli perinyt isoäidiltään. Ainut koru, jonka hän omisti. Galleria oli täynnä valoa ja puheensorinaa. Ihmiset pitivät kädessään kuohuviinilaseja ja nyökyttelivät vakavina Sirkan abstraktien maalausten edessä. Sirkka itse seisoi keskellä salia tummansinisessä silkkipuvussa ja näytti siltä kuin olisi ollut syntynyt sinne. Kun hän huomasi Emilian, hänen silmänsä välähtivät.
— Emilia, ihanaa että pääsit. Eikö olekin upeaa?
Emilia puristi harteillaan olevaa huivia tiukemmin.
— Todella hienoa.
— Minun poikani järjesti kaiken, Sirkka sanoi ja katsoi Jarmoa, joka toi hänelle uuden lasillisen. — Sinulla on kyllä uskomaton mies. Harva nainen tajuaa arvostaa sellaista.
Emilia hymyili. Se hymy oli ohut ja venytetty kuin vanha kuminauha.
— Niin. Jarmo on aina ollut hyvä sijoittamaan rahaa… tärkeisiin asioihin.
Sirkka ei kuullut sarkasmia. Hän ei koskaan kuullut. Hän taputti Emiliaa kädelle ja katosi seuraavien vieraiden luo. Jarmo jäi seisomaan Emilian viereen.
— Älä viitsi, hän mutisi. — Etkö voisi edes tänään olla normaali?
— Normaali? Emilia toisti. — Minä olen normaali. Sinä olet se, joka vei meidän perheen säästöt kysymättä.
— Me ollaan häissä sanottu, että jaamme kaiken.
— Niin. Jaamme. Se tarkoittaa, että päätöksetkin jaetaan.
Jarmo kääntyi katsomaan häntä. Siinä katseessa oli jotain, mitä Emilia ei ollut ennen huomannut. Se ei ollut vihaa. Se oli vakaumus. Jarmo todella ajatteli, että Emilia oli kohtuuton. Että hän oli se, joka rikkoi perheen sopua. Että äidin onnellisuus meni kaiken edelle, ja vaimon tehtävä oli ymmärtää.
Loppuillan Emilia seisoi nurkassa, joi vettä ja katseli, miten hänen tulevaisuutensa kodista maksetut eurot muuttuivat kalliiksi alkupaloiksi ja viulistin palkkioksi.
###
Yöllä kotona Jarmo nukahti nopeasti. Emilia makasi valveilla ja tuijotti kattoon. Aamulla hän meni ystävänsä Lauran luokse Espooseen. Laura kuunteli keittiössään, kunnes Emilia oli kertonut kaiken.
— Kauanko sä olet ollut toinen nainen omassa avioliitossasi? Laura kysyi sitten.
Se pysäytti Emilian. Toinen nainen. Niin hän oli. Sirkan jälkeen. Aina Sirkan jälkeen.
Kun Emilia palasi kotiin, Jarmo odotti keittiössä. Hän oli keittänyt kahvia ja ostanut korvapuusteja. Hyvitysleivonnaiset. Kello oli melkein viisi, ja ulkona alkoi hämärtää. Pöydällä oli Jarmon puhelin, jossa oli auki Nettimoto-sivusto.
— Mä myyn mun moottoripyörän, Jarmo sanoi. — Se on Honda Shadow 750. Myin sen jo eteenpäin. Ostaja tulee hakemaan sen huomenna. Sain sovittua seitsemäntuhattaviisisataa.
Emilia ei istuutunut. Nojasi tiskipöytään.
— Se on sun pyöräs. Et sä voi…
— No mä myyn sen kuitenkin. Mä peruin sen gallerian loppuvuokrasopimuksen ensi kuun jälkeen. Äiti saa jatkaa itse jos haluaa. Emilia istui hitaasti alas, mutta ei koskenut pullaan.
— Jarmo, ongelma ei ole pelkkä raha.
— No mikä sitten? Jarmo kysyi ja näytti aidosti hämmentyneeltä. — Mä yritän tässä paikata.
— Sä et kohtele mua kumppanina. Sä kohtelet mua jonain, jonka mielipiteellä ei ole väliä.
— Älä viitsi, totta kai on.
— Koska sä viimeksi kysyit multa jotain oikeasti tärkeää? Yhtään mitään? Mihin rahat menevät, mitä me tehdään viikonloppuna, mihin suuntaan meidän elämä menee?
Jarmo avasi suunsa, mutta sulki sen uudestaan. Keittiön kello tikitti seinällä. Lopulta hän sanoi hiljaa:
— Ehkä mä olen tottunut siihen, että äiti on aina ensin.
— Mä tiedän, Emilia vastasi. — Mutta mä en ole äitisi. Mä olen sun vaimosi. Ja mä olen väsynyt.
Hän nousi ja meni eteiseen. Otti takkinsa ja avaimensa.
— Mihin sä meet? Jarmo kysyi.
— Lauran luo. Pariksi päiväksi. Mun täytyy ajatella.
Jarmo nousi nopeasti.
— Emilia, älä. Istutaan alas ja puhutaan.
— Me ollaan puhuttu. Mä olen puhunut. Sä et ole kuunnellut.
Emilia lähti. Ovi sulkeutui hiljaa. Rappukäytävässä haisi tupakka, ja naapurista kuului television urheilulähetys. Hän käveli autolle, istui ratin taakse ja antoi kyyneleiden tulla vasta sitten.
###
Kahteen päivään he eivät soittaneet toisilleen. Kolmantena iltana Jarmo lähetti tekstiviestin: Mä olen ymmärtänyt jotain. Voidaanko tavata?
He tapasivat meren rannalla, Aurinkolahdessa. Oli maaliskuu, kylmä tuuli, ei ketään muita. Jarmo istui penkillä ja näytti siltä kuin ei olisi nukkunut. Villapaidassa oli vanha ketsuppitahra. Emilia jäi seisomaan penkin viereen, kädet taskuissa.
— Mä myin sen moottoripyörän, Jarmo sanoi. — Ostaja tuli aamulla. Sain 7 550 euroa. Siirsin ne tilille tänään.
Emilia ei sanonut mitään. Potkaisi maassa olevaa pientä kiveä.
— Mä peruin sen gallerian vuokrasopimuksen, Jarmo jatkoi. — Sanoin äidille, että se maksaa itse ensi kuusta lähtien.
— Mitä se sanoi?
— Että mä olen muuttunut. Että sinä olet pilannut mut.
Emilia hymähti. Hän kyykistyi katsomaan betoniporsaan alle kerääntynyttä hiekkaa. Nosti sieltä puoliksi palaneen tupakantumpin ja heitti sen roskikseen.
— Mä kävin eilen äidin luona, Jarmo sanoi. — Istuin siinä sohvalla ja katsoin niitä tauluja. Ja mä tajusin, etten mä tiiä mitä ne maksaa. Mutta mä tajusin myös, etten mä halua olla enää se poika, joka aina miettii äitiä ensin.
Emilia suoristautui ja istui penkin toiseen päähän. Heidän välissään oli tilaa yhden ihmisen verran.
— Mä olen väsynyt siihen, ettei mun sanoilla ole painoa, Emilia sanoi. — En mä halua, että sä myyt tavaroita hyvittääksesi. Mä haluan, että sä kuuntelet. Ihan arjessa.
Jarmo katsoi häntä.
— Mä en halua menettää sua.
Tuuli yltyi. Emilia veti kaulahuivia tiukemmalle, mutta ei sanonut mitään. Hän nousi.
— Mennään kotiin, hän sanoi.
###
Seuraavana päivänä he menivät yhdessä pankkiin. Jarmo siirsi 7 550 euroa säästötilille. Tilillä oli nyt 18 320 euroa. Käsiraha tarvitsi 25 000. He sopivat uuden suunnitelman: automaattisen kuukausisäästämisen 600 euroa kuussa, ja yli viidensadan euron päätöksistä keskustellaan aina.
Sirkka soitteli viikkoja. Hän syytti Emiliaa perheen hajottamisesta ja vaati Jarmoa perumaan vuokrasopimuksen irtisanomisen. Jarmo kuunteli, mutta ei enää puolustellut. Kerran hän sanoi puhelimeen: — Minä rakastan sua, äiti. Mutta minä rakastan myös vaimoani. Ja nyt minun perheeni tarvitsee minua. Sen jälkeen linja mykistyi.
Kului neljä kuukautta, ennen kuin Sirkka soitti uudelleen. Ei Jarmolle. Emilialle.
— Emilia… voisinko mä tulla käymään?
Sirkka saapui keltaisten tulppaanien kanssa. Hän istui Emilian keittiössä, selkä suorana, käsilaukku sylissään. Teevesi ei vielä kiehunut.
— Minä olen ollut itsekäs, Sirkka sanoi lopulta. — Minä ajattelin, että poika kuuluu minulle. Että sinä olet vain… no, sinä olet se, joka tuli myöhemmin.
Emilia kaatoi teetä kahteen erilaiseen kuppiin – toisessa oli särö. Hän ei sanonut mitään. Sirkka katsoi kuppia, muttei huomauttanut siitä.
— Mutta minä näin, miten onneton Jarmo oli. Ja minä tajusin, etten minä halua olla se syy. Se äiti, joka vie pojaltaan perheen.
Emilia siemasi teetään. Se oli haaleaa, koska vedenkeitin hajosi edellisviikolla, eikä uuteen ollut varaa.
— Sinä olet vahvempi kuin minä, Sirkka sanoi hiljaa. — Minä en olisi jaksanut.
Emilia ojensi kätensä ja kosketti Sirkan rannetta kevyesti. Sirkka ei väistänyt. He istuivat hetken hiljaa, kunnes kattilasta alkoi roiskua vettä liedelle – vedenkeitin oli nyt lopullisesti rikki. Emilia nousi hätäisesti pyyhkimään.
###
Kului vuosi. Sitten toinen. He löysivät talon. Ei Tapanilasta, vaan pienestä taajamasta Vihdistä. Talo maksoi 189 000 euroa. Ensimmäinen asuntolainan erä oli 18 900, ja heidän säästötilillään oli juuri ja juuri 20 100. Pankki myönsi lainan, mutta Emilia tiesi, että talon kunto vaatisi heti remonttia. Olohuoneessa haisi ummehtuneelta, ja yhden ikkunan alla oli tuore kosteusvaurio. Kun he avasivat kaapin, sisältä löytyi hiiren jätöksiä ja vanhoja tapettirullia, joiden päällä luki "Alennus 5 mk".
Muuttopäivänä Emilia pyyhki lattiaa ja laski ämpäriin kertyneen likaveden määrää. Jarmo tuli hänen taakseen ja laski kädet hänen hartioilleen.
— Arvaa mitä? hän sanoi. — Äiti soitti. Se tarjoutui maksamaan olohuoneen tapetoinnin. Ihan itse ehdotti. Sanoi, että haluaa olla osa tätä.
Emilia suoristi selkänsä ja katsoi miestään. Sitten hän hymyili ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
— Sano sille, että valitaan tapetti yhdessä. Kaikki kolme.
