Sakari oli koko ikänsä haaveillut pojasta. Hän oli antanut tälle jo nimen – Timo. Mutta elämä oli punonut toisin: perheessä kasvoi kolme tytärtä… Vaimo Helena ei kuitenkaan lannistunut. ”Katsokin, millaisia kaunottaria meillä on!” hän toisteli. Sakari nyökkäsi hymyillen. Hän rakasti tietenkin teräviä pikkutyttöjään. Silti sisällä nipisteli pieni kateus, kun hän seurasi, kuinka naapuri potki palloa poikiensa kanssa. ”Älä jaksa, Sakari! Sinun Miljasi käy karatessa. Hän pieksee kenet tahansa pojan”, ystävä lohdutti. Sakari naurahti. Kymmenvuotias Milja olikin tomera tyttö. Hänen siskonsa, seitsenvuotiaat kaksoset Sohvi ja Taina, olivat yhtä lailla pelottomia. Silti haave pojasta ei hellittänyt.
Tytöillä oli oma unelmansa – lemmikki. ”Ei missään tapauksessa. En kestä haukkuvaa eläintä kotona”, Sakari torjui, kun tytöt anoivat koiraa. ”Kissa tuhoaa tapetit. Hamsterit haisevat. Papukaija on liian meluisa”, hän hylkäsi vuoron perään kaikki ehdotukset. Tytöt murjottivat ja jopa loukkaantuivat. ”Nastjalla ja Leralla on kaksi koiraa! Eikä mitään ongelmia!” Milja mutisi, mutta isä pysyi järkähtämättömänä. ”Keksitään jotain”, lohdutti Sohvi, joka ei koskaan heittänyt pyyhettä kehään.
Sakarin syntymäpäivä lähestyi. Tytöt istuivat Miljan huoneessa ja väittelivät lahjasta. ”Termospullo? Parranajovälineet?” ”Ei! Ne on liian tylsiä!” ”Keksi itse sitten, viisas! Me piirrämme kortin!” ”Vielä mitä, lastentarhatason touhua. Lahjan pitää olla odottamaton ja mieleenpainuva! Niin äiti sanoo.” Sanailu oli jatkunut puoli tuntia ja uhkasi kärjistyä tappeluksi, kun puhelin soi. ”Milja, muistittehan viedä roskat?” äiti tiedusteli. ”Totta kai… vietiin. Oletko jo tulossa kotiin?” Milja valehteli räpäyttämättä silmää. Varmistettuaan, ettei äiti aivan heti ehtisi paikalle, hän alkoi ripeästi pukeutua. ”Me tullaan mukaan!” kaksoset ilmoittivat. ”Mitä me kaikki kolme yhden roskapussin takia?” Milja mutisi. Pian koko kolmikko seisoi kuitenkin rappukäytävässä.
”Kuuletteko? Tuolla, roskakatoksen luona”, Taina kuiskasi. Tytöt pysähtyivät ja nyökkäsivät. Lähemmäs tultuaan he ymmärsivät, että roskasäiliöistä kantautui surkeaa naukumista. ”Eihän sinne kukaan kissaa olisi sullonut?” Milja arveli epävarmasti. Sohvi kohautti olkiaan ja alkoi rivakasti nostella jätesäkkejä pois astiasta. Siskot auttoivat nyrpistellen. Kuin tajuten pelastuksen olevan lähellä, kissa päästi epätoivoisen huudon. ”Toivottavasti se ei syöksy päälle. Miksi se ei kömmi ulos? Onko se jumissa?” Milja puhisi roikkuen astian reunalla. Toiselta puolelta Sohvi ja Taina puuhasivat hiki hatussa. Hetken kuluttua syy paljastui: ”Aikuiset ovat ihan järjiltään. Joku on pakannut kissan muovikassiin ja heittänyt roskiin!” Milja pauhasi avatessaan kahisevaa pussia, jonka sisällä pelästynyt oranssi kissa tärisi. ”Kaunis ja kiltti! Kuinka sen on voitu hylätä?” Taina huokasi. Kissa kömpi heti tytön syliin ja painautui kiinni vavisten pelosta.
”Mitä te pikkukonnat täällä puuhaatte? Kaikki roskat on pitkin pihaa! Kyllä minä vanhemmillenne kerron. Kivaa leikkiä keksitte, kun isä ja äiti eivät ole kotona!” Mummo Vappu jyrisi koko pihan voimalla. Turha oli väittää vastaan. Hän lähestyi tyttöjä rivakasti korkeasta iästään huolimatta. ”Juostaan!” Milja komensi. Siskokset pinkoivat rappukäytävään. Heidän peräänsä kantautuivat Mummo Vapun uhkaukset.
”Huh, taisi selvitä”, Sohvi huokaisi vetäessään ulko-oven kiinni. ”Vielä se kantelee. Muistatteko, kun rikoimme rappukäytävän ikkunan? Hän ilmestyi heti paikalle ja kertoi samana iltana isälle”, Milja muisteli heidän kolttosiaan.
Sakari oli palaamassa töistä kotiin. Mieli oli korkealla. Edessä oli viikonloppu ja syntymäpäivä. Hän oli lapsesta asti rakastanut tätä juhlaa ja odotti saavansa viettää sen perheen parissa. Yhtäkkiä hänen viereensä ilmestyi tummatukkainen ennustajaeukko: ”Yllättävä lahja odottaa sinua, kultaseni! Tulet iloiseksi, tulet nauramaan!” hän sanoi nopeasti, kosketti miehen kättä ja katosi saman tien väkijoukkoon. ”Outoja ennustajia nykyään. Ennen pyysivät kultaa kouraan”, Sakari hymähti itsekseen eikä jäänyt miettimään sanoja, vaan kiirehti kotiin.
Sillä välin kotona käytiin vilkasta keskustelua: ”Mitä äiti antaa lahjaksi? Selvitittekö?” Milja kysyi siskoltaan, mutta nämä vain kohauttivat olkiaan. ”Kysyin, mutta äiti sanoi sen olevan yllätys. Saamme tietää aikanaan”, Sohvi vastasi. Se oli outoa, sillä yleensä äiti valmisteli isän juhlaa yhdessä heidän kanssaan. ”Näin, kuinka hän sujautti jotain lahjakuoreen. Ehkä se on kylpylälahjakortti? Muistatteko, he haaveilivat yhteisestä lomasta?” Taina mietiskeli. ”Mahdollista. Mutta meidän yllätyksemme ei ole yhtään huonompi. Se jää mieleen ja on täydellinen pommi isälle”, Milja hihitti. ”Kunhan hän ei löydä sitä etukäteen”, Sohvi painoi sormen huulilleen.
Samassa ovikello soi ja tytöt ryntäsivät avaamaan. Ovensuussa seisoivat vanhemmat. ”Olettepa te tänään jotenkin tavattoman hiljaisia. No, tunnustakaa heti, mitä tällä kertaa olette keksineet”, Helena sanoi tarkastellen tyttäriään. Mutta siskot vakuuttivat, että kaikki oli täysin kunnossa. ”Vietiin jopa roskat!” Milja raportoi. ”Sepä hyvä. Miksi kylpyhuoneessa on niin märkää?” äiti kysyi lähestyen lavuaaria. Tytöt vilkaisivat toisiaan. ”Anteeksi äiti, halusin pestä t-paidan. Tahraantui vähän”, Taina painoi katseensa alas. ”Eipä päivää ilman seikkailuja!” Sakari nauroi. Hänellä oli erinomainen mieli. Tytöt katosivat nopeasti huoneisiinsa ja menivät mukisematta nukkumaan. ”Kasvava joukkue… Katso, miten kilttejä tänään. Taitavat valmistella minulle yllätystä”, Sakari hymyili suudellessaan vaimoa. ”Enemmänkin tyyntä myrskyn edellä”, Helena totesi epäilevästi. Hän tunsi tyttärensä.
He olivat jo menneet vuoteeseen, kun Miljan huoneesta kuului kummallista kolinaa. ”Kuuliko joku naukuvan?” Sakari mutisi puoliunessa. Kun he menivät lastenhuoneeseen, Milja istui sängyllä Sohvin kanssa: ”Näin pahaa unta, mutta nyt on kaikki hyvin. Minä nukun Miljan kanssa, sopiiko?” tyttö kuiskasi. ”Totta kai, kulta. Tarvitsetteko apua?” Helena varmisti. Siskot nyökyttivät ja loppuyö kului rauhallisesti.
Syntymäpäivää edeltäneenä yönä Sakari nukkui levottomasti. Hän näki painajaisia oranssitukkaisesta ennustajaeukosta. Nainen naukui ja tuijotti häntä kirkkaanvihreillä silmillä. Lopulta mies avasi silmänsä ja jähmettyi. Hänen rintansa päällä istui oranssi hirviö ja porautui häneen tuijottaen! ”Miau”, otus tervehti Sakaria. ”Aaaah!” mieheltä karkasi. Helena kiepsahti istumaan, yrittäen käsittää mitä tapahtui. ”Mitä? Mikä tuo on?” syntymäpäiväsankari änkytti tuijottaen oranssia kissaa, joka jo sovitteli itseään hänen jalkoihinsa. Helena räpytteli hämillään. ”Oi isä! Sinä näit jo yllätyksemme!” Milja sanoi astuessaan huoneeseen mahdollisimman reippaasti. Kaksoset seurasivat perässä: ”Hyvää syntymäpäivää, isä! Päätimme antaa sinulle ikimuistoisen lahjan. Tässä on Masu. Hän on oikein hyvä, rauhallinen ja hyvin käyttäytyvä kissa. Muuten, hän on asunut meillä jo kaksi päivää, ettekä te edes huomanneet. Kaikki sohvat ja tapetit ovat ehjiä”, Sohvi ja Taina selittivät yhteen ääneen. Helena purskahti nauruun katsellessaan, kuinka Sakari haukkoi henkeään. ”Älä huoli, isä. Äiti antaa sinulle kohta kylpylälahjakortin, ja te vietätte ihanan loman kaukana meistä. Ja me pärjäämme täällä itse”, Milja pamautti. ”Mikä kylpylä? Hetkinen, tytöt”, Helena katsoi tyttäriään hämmentyneenä. ”Eikö sinun kirjekuoressa oleva lahjasi ole juuri lomamatka? Minä itse näin”, Taina riensi siskon avuksi. Helena naurahti hermostuneesti. ”Taidan olla läpinäkyvä”, hän sanoi viimein. ”Mutta mitä minä teen tälle eläimelle?” Sakari kysyi hämmentyneenä katsellen, kuinka kissa kehräsi hiljaa hänen jaloissaan.
Tytöt vilkaisivat toisiinsa. ”Ymmärräthän, isä, tämä tapahtui vahingossa. Menimme pihalle ja löysimme kissan pussista… roska-astiasta. Sitten ilmestyi Mummo Vappu. Hän huusi kauheasti. Sinä tiedät, kuinka hän osaa…” Milja aloitti. ”Me pelästyimme ja juoksimme minkä jaksoimme kotiin”, Sohvi jatkoi arvokkaasti. ”Kaikki vain tapahtui itsestään, ja kissa päätyi meille. Mutta eihän sitä voi enää viedä takaisin kaatopaikalle? Me jopa pesimme sen ja laitoimme kuntoon. Hän on hyvin rauhallinen ja kärsivällinen”, Taina sanoi kyyneleet silmissä.
Sakari huokaisi. Jostain syystä hänen mieleensä nousivat ennustajaeukon sanat yllättävästä lahjasta. ”No jopas… Lahja olikin melkoinen”, hän mutisi katsellen koko rehellistä seuruetta. ”Rakas, ehkä tytöt ovat oikeassa. Kissaa tosiaan käy sääliksi. Tiedä vaikka mitä se on kokenut. Ja se vaikuttaa hyvin rauhalliselta ja hellyydenkipeältä”, Helena riensi tyttöjen avuksi. Sakari huokasi ja puntaroi tilannetta. ”Se pyydystää meille hiiriä. Olen aivan varma!” Sohvi esitti ratkaisevan argumentin. ”Mutta meillä ei ole koskaan ollut hiiriä”, Sakari totesi apeana. ”Kaikkea voi sattua, minä kuulin eräänä päivänä rapinaa seinän takaa”, Taina tuki siskoaan. ”No niin, pikkukonnat. Katsotaan nyt, miten aiotte käyttäytyä vastedes. Ja tietenkin katsotaan myös Masun käytöstä”, Sakari purskahti nauruun. ”Miksi Masu?” Helena uteli. ”Kunpa olisitte kuulleet, kuinka hassusti se kehrää, kun sen masua silittää”, tytöt hymyilivät. ”Mutta mikä se kirjekuoren lahja oikein oli?” Taina tahtoi tietää. Helena punastui hieman. Sitten hän toi miehelleen pienen rasian, jonka sisällä lepäsi kuori. ”Ei voi olla totta!” Sakari henkäisi tuijottaessaan kuoren sisältöä – ultraäänikuvaa ja pientä lappua, johon oli kirjoitettu ”Timo”. Hän ei pystynyt pidättelemään kyyneliään. Nousi syli, johon Helena, Milja, Sohvi ja Taina kaikki kietoutuivat. Huoneessa tuoksuivat syntymäpäiväkakku ja onni.
Mutta juuri kun halaukset hellittivät, ovikello soi – pitkään ja vaativasti. Sakari pyyhki silmänsä ja meni avaamaan. Ovensuussa seisoi Mummo Vappu kädet puuskassa, pihaliivi tiukasti nyöritettynä ja silmissä leimusi syyttävä tuli. ”Täällä sitä sitten juhlitaan, kun toisten pihat on roskattu! Ja varastitte kissan! Minä soitin jo poliisille, he ovat tulossa”, rouva ärjyi niin, että rappukäytävä raikui.
Tytöt kalpenivat ja puristautuivat toisiinsa. Helena astui esiin rauhoittavasti, mutta Masu oli nopeampi. Oranssi kissa livahti avoimesta ovesta, painautui Mummo Vapun säärtä vasten ja alkoi kehrätä kuin traktori, hinkaten päätään vanhan naisen villahousuihin. Rouva hätkähti, katsoi jalkojaan – ja silloin jostain syvältä kumpusi ääni, jota kukaan ei odottanut: ”Että kehtaatkin, Masu-tassu… Sinä olet se sama ressukka, jota minä olen ruokkinut roskakatoksella kaksi viikkoa.” Jäätävä tuomio suli silmänräpäyksessä. ”Odottakaa, odottakaa… tämä kissa on siis teidän?” Sakari kysyi varovasti. Mummo Vappu suoristi selkänsä, mutta ääni oli jo menettänyt teränsä. ”Ei minun, mutta minä kävin sille maitoa viemässä, kun ajattelin ettei kukaan huolehdi. Halusin ottaa sen huostaani, mutta en enää jaksa. Eilen näin, kuinka nämä tytöt pelastivat sen, ja pelkäsin, että heitin sen taas pois.” Hän vilkaisi nolona Miljaa, jonka kasvoille levisi ymmärrys. ”Ei me heitetty! Otettiin kotiin”, Milja sanoi hiljaa. ”Niin näköjään.” Mummo Vappu huokaisi. Sitten hän otti laukustaan pienen punotun koriin virkatun peiton. ”Tässä. Olin ajatellut antaa sen sille, jos se vielä selviäisi. Taitaa olla paremmassa tallessa nyt.” Hän ojensi peiton Helenalle, taputti Masua kerran hellästi ja kääntyi pois. ”Ja peruutan sen poliisisoiton. Mutta pitäkää huolta siitä eläimestä, tai joudutte vastuuseen!” viimeinen lause oli jo melkein lämpimän leikkisä. Ovi sulkeutui, ja rappukäytävään laskeutui hiljainen, kiitollinen rauha.
Kun perhe toipui Mummo Vapun vierailusta, Sakari huomasi ikkunasta kadulla tutun hahmon – ennustajaeukon, joka seisoi bussipysäkillä ja katseli kohti heidän taloaan ikään kuin vielä odottaen jotain. Mies nappasi takkinsa ja muutaman setelin lompakosta. ”Minä käyn nopeasti alhaalla”, hän sanoi ja syöksyi portaat alas. Ulkona hän tavoitti naisen juuri ennen kuin tämä ehti bussiin. ”Odottakaa! Te ennustitte minulle yllättävän lahjan. Se piti täysin paikkansa. Tässä – kultaa käteen, niin kuin ennen.” Hän ojensi setelit. Ennustajaeukko hymyili, otti rahat arvokkaasti ja sipaisi miehen kämmentä. ”Poika tulee, ja kissa jää”, hän sanoi yksinkertaisesti ja katosi bussin ovista. Sakari seisoi hetken paikallaan, sydän pamppaillen, kunnes kääntyi ja käveli takaisin kotiin – hymy huulillaan.
Sinä iltana, kun talo oli hiljentynyt ja lapset nukkuivat, Sakari makasi sängyssä onnellisena. Masu oli käpertynyt hänen jalkopäähänsä, ja kehräys täytti makuuhuoneen rauhoittavalla huminalla. ”Miten ihmeellinen ääni. Miksi emme hankkineet kissaa aiemmin? En ymmärrä”, hän kuiskasi vetäessään Helenaa lähemmäs. ”Nauti nyt hiljaisuudesta ja rauhasta. Pian tässä talossa ei enää nukuta”, Helena naurahti vatsaansa koskettaen. ”Tiedätkö, en vieläkään usko, että meille tulee poika! Kiitos, rakas, tämä on ihanin lahja ikinä!” Sakari hymyili, sulki silmänsä ja upposi onneen – kuunnellen samalla pientä poikaa, joka kasvoi, ja kissan kehräystä, joka ei enää ollut yllätys vaan osa perhettä.
