Sysmän vuokrakaksio haisi märältä villalta ja siltä vanhalta kitiltä, jolla ikkunat oli joskus tiivistetty. Marraskuinen viima puhalsi Tampereen Hervannassa suoraan ikkunarakojen läpi, ja parvekkeen ovessa roikkui lasten kurahousuja kuivumassa — aivan kuin niitä olisi pesty, vaikka ei kuivaisi milloinkaan.
Mirjam Lindholm seisoi kynnyksellä käsissään kaksi muovikassia ja Pullapuodin laatikko, jossa oli täytekakku. Hän oli ajanut Hämeenlinnasta asti ilman soittoa, koska pelkkä vaisto oli alkanut vihoitella jo viikkoja sitten. Harmaa korkkiruohokampaus, tummansininen jakku, huulipuna joka pysyi lasissakin — hän ei kuulunut tähän rappukäytävään, jossa kaikui yläkerran vesivahingon tasainen tiputus.
Kaisa avasi oven vain raolleen, mutta kaksivuotias Siiri ehti karkuun tuulikaapin ja käytävän väliin. Jalassa sillä oli eriparisukat ja yksi aikuisen villapaita nurinpäin puettuna.
— Mummi! — huusi Siiri.
Kaisa irrotti otteen ovesta. Hänen silmänalusensa olivat sinertävät, ja hiukset olivat kasvaneet umpeen viimeisen puolen vuoden aikana. Ei kampaajaa, ei jaksamista, ei rahaa.
— Mirjam… Tämä on vähän huono hetki.
— Missä Joel on? Mummi kysyi ja astui eteiseen ennen kuin Kaisa ehti sanoa ei.
Olohuoneessa yhdeksänvuotias Vilho istui retkipatjalla ja pelasi vanhalla tabletilla, jonka näyttö oli säröillä. Vaatteet oli kerätty banaanilaatikoihin, ja keittiön tiskiallas oli tukossa. Jääkaapin hurina kantautui seinien läpi niin kovana, että Siiri oli oppinut nukahtamaan se päällään.
Vilho nosti katseensa ja sanoi suoraan:
— Isi ei asu enää täällä.
Mirjam laski kassit eteisen lattialle. Kengätkin jäivät jalkaan.
— Mitä tarkoitat?
Kaisa kyyristyi nostamaan Siirin syliinsä. Lapsi painoi päänsä äidin olkapäätä vasten ja työnsi peukalon suuhunsa.
— Se lähti juhannuksena, Kaisa sanoi hiljaa. — Sanoi ettei jaksa enää perhe-elämää.
— Juhannuksena? Mutta silloinhan me olimme yhdessä mökillä. Joel sanoi, että sinä lähdit Sirkun luo Kokkolaan lasten kanssa. Että tarvitsit omaa aikaa.
— Ei minulla ole sisarta Kokkolassa.
Vilho nousi patjalta. Polkuhousujen polvet olivat puhki, ja villasukassa oli reikä isovarpaan kohdalla.
— Isi osti Teslan, Vilho sanoi. — Ja sitten se sanoi, ettei ole rahaa meidän asuntoon. Että tämä on ihan hyvä kunnes äiti saa töitä.
Mirjam kääntyi kohti keittiön pöytää. Leivänmurut ja yksi nakkipaketin hintalappu. Tiskipöydällä lautanen, jossa oli vielä puuroa — kaurapuuroa vedessä, ei voisilmää.
— Koska te olette viimeksi syöneet kunnolla? Mirjam kysyi.
— Eilen laitettiin makaronia, sanoi Siiri mummin olan yli. — Ilman ketsuppia. Äitillä ei ollu kaupassa rahaa ketsuppiin.
Kaisa laski lapsen sohvalle ja meni seisomaan ikkunan eteen. Tiputusämpäri ikkunalaudalla oli melkein täynnä.
— Vuokrasopimus on minun nimissäni. Kelan tuet menee Joelin tilille, koska niin sovittiin hoitovapaan jälkeen. Hän tilittää minulle kahdeksansataa euroa kuussa, ja siitä viisisataa menee vuokraan. Lopuilla ostetaan ruokaa ja Vilholle kenkiä kun jalka kasvaa. Sähkölasku on maksamatta lokakuusta.
— Ja hän asuu?
— Kalevassa. Tammelan puolella. Kaksion osti omiin nimiinsä.
Mirjam istuutui tuolille. Täytekakku unohtui muovipussiin eteisen matolle.
— Minä soitin eilen pankkiin. Omaisuudenhoitaja mainitsi että Joelin uusi asunto on ostettu syyskuussa lahjoitusvaroista, jotka isänne jätti teille. Sille rahastolle piti olla kaksi allekirjoittajaa.
Kaisa kääntyi.
— Ei minulla ole mitään rahastoa.
Vilho, joka oli palannut patjalle piirtämään, sanoi katsomatta ylös:
— Isi toi meille pahvilaatikon kun se muutti pois. Käski heittää roskiin. Mutta minä en jaksanu raahata sitä alakertaan.
Hän nyökkäsi kohti kaappia eteisen nurkassa.
Mirjam avasi kaapin oven. Valtava muuttolaatikko.
Sisällä oli kansio, täynnä tulosteita: rahaston perustamiskirja, kiinteistökauppoja, sijoitusasuntoja, allekirjoitukset. Kaikissa papereissa toisena allekirjoittajana seisoi Kaisa Sofia Lahtinen — mutta käsiala ei ollut hänen. Eikä päivämääräkään täsmännyt: paperit oli päivätty viime tammikuulle, jolloin Kaisa oli synnytyksessä Keskussairaalassa.
— Eihän tässä ole sinun nimeäsi, Mirjam kuiskasi. — Tämä on väärennös.
— Miten niin?
— Joel on tyhjentänyt teidän isänne perinnön. Asunto, jonka luulit olevan yhteistä omaisuutta, on jo myyty. Rahat on siirretty rahastoon, jonka ainoa käyttöoikeus on nyt Joelin tilillä.
Ovikello ei soinut. Avain kääntyi lukossa.
Joel seisoi tuulikaapissa, yllään vastasilitetty kauluspaita ja käsivarressa autonavainnippu. Hajuveden ja märän takin tuoksu sekoittui eteisen tunkkaisuuteen.
— Äiti? Mitä sinä täällä—
Hän näki laatikon. Näki kansion. Näki Kaisan ilmeen.
— Te ette saaneet avata sitä, Joel sanoi ja astui sisään. — Se on minun henkilökohtaista omaisuuttani.
— Istu alas, Mirjam sanoi.
Enää ei kuulunut yläkerran tippumista. Edes jääkaappi ei hurissut.
— Tämä kansio ei kuulu sinulle, Joel. Se kuuluu perikunnalle, jonka ainoa elossa oleva edunsaaja on Kaisa Lahtinen. Sinä olet väärentänyt asiakirjoja, tyhjentänyt edunvalvontatilin ja jättänyt kaksi alaikäistä lasta asuntoon, josta puuttuu lämmitys.
Joel naurahti. Tiukka, nopea naurahdus.
— Se on vain paperia. Ei kukaan usko että minä—
— Minä soitin jo asianajajalle. Hän odottaa parkkipaikalla.
Kaisa puristi Siiriä rintaansa vasten. Vilho nousi seisomaan patjan viereen, kädet nyrkissä.
— Älä valehtele, Joel sanoi.
Mirjam otti puhelimen taskustaan ja näytti näyttöä. Siinä oli viestiketju, jossa luki: *”Hannele Virtanen, varatuomari, odottaa alhaalla. Paperit on toimitettu käräjäoikeuteen tunti sitten.”*
— Sinä et vie lapsiani, Kaisa sanoi. Hänen äänensä ei tärisseen. — Et enää ikinä.
Joel katsoi äitiään.
— Sinäkö tämän teit?
— Minä en tehnyt mitään. Sinä teit. Minä vain näytin mitä sieltä kaapista löytyi. Aivan niin kuin Vilho halusikin.
Vilho ei sanonut mitään. Mutta hän astui isänsä ja mummin väliin, ja hänen leukaperänsä olivat yhtä tiukassa kuin isoisällä oli aina ollut.
Ulkona satoi räntää. Parkkipaikalla odotti tumma farmariauto, jonka takapenkillä oli turvaistuin valmiina.
Mirjam auttoi Siirin villahaalariin. Vilho kantoi itse reppunsa, jossa oli tabletti, yksi kirjastokirja ja puoliksi syöty Fazerin sininen jonka mummi oli tuonut tuliaisiksi.
— Me emme jää tänne yöksi, Mirjam sanoi. — Tänä yönä kukaan ei nuku enää tässä asunnossa.
Kaisa vilkaisi taakseen. Joel seisoi olohuoneen oviaukossa, kasvot kalpeina, kansion sivut yhä lattialla kuin pudonneet linnunhöyhenet.
— Huomenna haen loput tavarat, Kaisa sanoi. — Poliisin kanssa.
Ovi sulkeutui.
Rappukäytävässä Siiri painoi päänsä mummin olkapäätä vasten ja sanoi:
— Onko mummin kotona makaronia ja ketsuppia?
— On, Mirjam sanoi. — Ja huomenna haetaan kaupasta lisää. Ihan niin paljon kuin tarvitaan.
Vilho astui ensimmäisenä ulos. Räntä tarttui tukkaan ja suli heti. Farmariauton etupenkillä odotti termaripullo kaakaota ja kolme kertakäyttömukia.
Kun auto lähti parkkipaikalta, kukaan ei vilkaissut taustapeiliin.
