Lauran puhelin alkoi soida pian kirjeen toimittamisen jälkeen.
Marja soitti monta kertaa. Sari lähetti viestejä siitä, ettei hänellä ollut varaa muuttaa. Kari pyysi rauhallista keskustelua ilman lakimiehiä.
Laura ei vastannut.
Aino kuitenkin huomasi jokaisen puhelun.
Hotellissa tyttö tarkisti oven lukon joka ilta.
— Äiti, voiko mummi vaihtaa tämänkin lukon?
— Ei voi.
— Palaammeko me taloon?
Laura katsoi tytärtään.
Talo kuului hänelle, mutta Ainolle se ei enää merkinnyt kotia.
— Menemme hakemaan tavaramme. Sen jälkeen etsimme paikan, jossa tunnet olosi turvalliseksi.
He palasivat asianajajan ja lukkosepän kanssa. Rouva Lehtinen jäi Ainon viereen.
Marja oli raivoissaan.
— Tuot vieraita ihmisiä omaa äitiäsi vastaan.
— Asianajaja on täällä selittämässä, mitä omistusoikeus ja asumisoikeus tarkoittavat.
Marja sai jäädä taloon elinikäisen oikeutensa nojalla, mutta uusi yritys estää Lauran tai Ainon pääsy voisi johtaa oikeudenkäyntiin.
Laura perui Sarin ja Karin luvan asua talossa. Heille annettiin kuukausi aikaa muuttaa.
— Minne minun pitäisi mennä? Sari kysyi.
— Olet aikuinen. Olet saanut asua vuosia ilmaiseksi.
— En minä vaihtanut lukkoa.
— Olit sisällä, kun Aino odotti sateessa.
Sari vaikeni.
Kari sanoi vastustaneensa suunnitelmaa.
— Mutta et avannut ovea, Laura vastasi.
Marja yritti vedota vainajaan.
— Isäsi häpeäisi sinua.
Laura otti esiin isänsä jättämän kirjeen. Siinä hän kertoi siirtäneensä talon tyttärelleen, koska pelkäsi vaimonsa käyttävän kotia vallan välineenä.
Marja luki kirjeen hiljaa.
Aino pakkasi tavaransa.
Ovelta lähtiessä Marja tarjosi hänelle uutta avainta.
— Voit aina palata.
Aino ei ottanut sitä.
— Minulla oli avain silloinkin. Se ei auttanut.
Laura ja Aino vuokrasivat pienen asunnon Tampereelta.
Ensimmäisenä iltana Aino kirjoitti paperille:
„Tässä kodissa ovi avataan aina.“
Sari ja Kari muuttivat pois. Marja jäi taloon yksin.
Kuukausia myöhemmin hän pyysi Lauraa tapaamiseen.
— En halunnut menettää teitä.
— Yritit estää lähtemisemme pelolla.
— Luulin, että palaisit, jos ymmärtäisit minun olevan tosissani.
— Aino ymmärsi vain, ettei hänen isoäitinsä avannut ovea.
Marja pyysi mahdollisuutta pyytää lapselta anteeksi.
Laura sanoi, että Aino saisi itse päättää.
Vuotta myöhemmin tyttö ei enää tarkistanut lukkoja iltaisin.
Marja lähetti hänelle pienen hopeisen avaimen ja viestin:
„Nyt ymmärrän, ettei avain anna oikeutta sulkea ketään ulos.“
Aino säilytti lahjan laatikossa. Hän ei ollut valmis tapaamaan isoäitiään.
Laura ei vienyt äidiltään kotia.
Hän vei tältä oikeuden käyttää kotia aseena.
Sukulaisuus ei tee paikasta turvallista.
Turvalliseksi sen tekee ihminen, joka avaa oven, kun lapsi seisoo sateessa.