Viimeisellä yhteisellä kävelyllämme Noki putosi jäihin minun jälkeeni. Silloin ymmärsin, ettei koira tiennyt minun aikovan luopua siitä aamulla.
Olin kuusikymmentäyksi ja työskentelin osa-aikaisesti Tampereen kirjastossa.
Noki oli harmaa amerikanstaffordshirenterrieri, jonka tyttäreni toi minulle vaikean eron jälkeen.
”Vain muutamaksi viikoksi”, hän sanoi.
Noki jäi kuudeksi vuodeksi.
Taloyhtiössä siitä ei pidetty. Koira ei ollut purrut ketään, karannut tai rikkonut mitään. Sen ulkonäkö kuitenkin riitti.
Uusi hallitus lähetti minulle kirjeen:
Koira aiheuttaa asukkaille turvattomuutta. Se on poistettava kuukauden kuluessa.
Toimitin koulutustodistukset ja eläinlääkärin lausunnon.
Päätös ei muuttunut.
Minulla ei ollut varaa uuteen asuntoon. Lopulta eräs maatila lupasi ottaa Nokin.
Lähtöä edeltävänä aamuna lähdimme pitkälle kävelylle Näsijärven rantaan.
Oli maaliskuu. Aurinko paistoi, mutta jää oli jo tummaa ja petollista.
Ajattelin koko ajan Nokin tyhjää petiä.
Rannan lähellä näin lapsen lapasen jäällä. Se oli vain muutaman askeleen päässä.
Astuin hakemaan sen.
Jää petti heti.
Kylmä vesi vei hengityksen. Yritin tarttua reunaan, mutta se murtui käsieni alta.
— Noki, pysy siellä!
Koira ei totellut.
Se hyppäsi veteen.
Noki ui luokseni, tarttui takkini hihaan ja kääntyi kohti rantaa. Hihna oli yhä kiinni ranteessani.
Se veti.
Minä yritin potkia jaloillani.
Jää rikkoutui uudestaan.
Noki pääsi hetkeksi matalampaan kohtaan ja alkoi haukkua niin kovaa, että ääni kantoi ulkoilureitille.
Kaukana näkyi mies, joka pysähtyi.
— Apua!
Mies juoksi rantaa pitkin ja soitti hätänumeroon.
Noki veti uudelleen.
Pääsin kyynärpäilläni jään päälle.
Sitten kuului pitkä halkeama.
Jää petti myös koiran alta.
Hihna kiristyi ranteeni ympärille, ja Noki katosi hetkeksi mustan veden alle.
Kun sen pää nousi uudelleen, se ei enää katsonut rantaa.
Se katsoi taakseni.
Muutaman metrin päässä seisoi pieni poika punaisessa pipossa.
Hän oli tullut hakemaan kadonnutta lapastaan.
Jää hänen jalkojensa alla alkoi haljeta.
— Älä liiku! huusin.
Poika säikähti ja otti askeleen.
Jää petti.
Noki kääntyi heti.
Se ui pojan luo, vaikka oli jo uupunut.
Poika tarttui koiran valjaisiin.
Ulkoilureitin mies oli ehtinyt hakea läheisestä venevajasta pitkän pelastusrenkaan köysineen.
Hän heitti sen meille.
Minä sain köyden käsiini.
Ensin vedimme pojan lähemmäs rantaa.
Sitten Nokin.
Pelastuslaitos saapui muutamassa minuutissa, mutta se tuntui tunnilta.
Ambulanssissa poika itki ja kysyi koirasta.
— Se on eläinlääkärissä, sanoin. Se on sitkeä.
Noki kärsi alilämmöstä ja sai tulehduksen, mutta selvisi.
Pojan äiti tuli sairaalaan samana iltana.
Hän oli sama nainen, joka oli taloyhtiön kokouksessa vaatinut Nokin poistamista.
Hän seisoi vuoteeni vieressä eikä saanut sanoja suustaan.
Lopulta hän sanoi:
— Poikani kertoi, että koira ui hänen luokseen.
— Niin teki.
— Minä allekirjoitin valituksen.
— Tiedän.
Nainen alkoi itkeä.
— En edes tuntenut sitä.
— Et.
Seuraavana päivänä taloyhtiön puheenjohtaja soitti.
Päätös peruttiin.
— Tapahtumat osoittivat, ettei koira ole vaaraksi, hän sanoi.
— Noki ei muuttunut eilen, vastasin. Teidän tietonne muuttuivat.
Palasin kotiin viikon kuluttua.
Nokin peti oli yhä paikoillaan. Tyttäreni oli hakenut koiran eläinlääkäriltä ja toi sen luokseni.
Se käveli hitaasti, mutta häntä liikkui.
Istuin lattialle ja painoin kasvoni sen kaulaan.
Maatilan omistaja soitti myöhemmin.
— Oletteko yhä tuomassa koiran?
— Emme.
Vuotta myöhemmin muutin vapaaehtoisesti rivitaloon, jossa oli pieni piha.
En halunnut odottaa seuraavaa päätöstä, joka tehtäisiin tunteiden eikä tekojen perusteella.
Punapipoisen pojan perhe kävi usein tervehtimässä Nokea.
Poika toi aina samanlaisia punaisia lapasia, nyt neulalla yhdistettyinä takin hihoihin.
— Äiti varmisti, etteivät nämä enää tipu, hän sanoi.
Noki vanheni nopeasti.
Sen viimeisinä vuosina kävelimme vain lyhyitä matkoja.
Vanha hihna roikkuu yhä eteisessäni.
Ei muistona sankariteosta.
Vaan muistutuksena siitä, kuinka lähellä olin luovuttaa olennon, joka ei luovuttanut minusta edes jäisessä vedessä.