Terijoella hänet tunnettiin vain yhdellä nimellä — Haisuli. Niin vakioporukka torin laidan penkillä, entiset rantaravintolan karaoketähdet ja eläkeläisten yhdistyksen aktiivit häntä kutsuivat. Noin viisissäkymmenissä oleva mies ei juonut, ei viihtynyt torikahvilan aurinkovarjojen alla eikä tuntunut tekevän töitä. Se jos mikä herätti epäilykset pienessä rannikkokaupungissa, jossa jokaisen askeleet tunnettiin. Mies oli muuttanut vanhaan 60-luvun rintamamiestaloon Honkakujalle vuosi sitten ja eleli täysin erakkona. Omakotitalo ja iso, hoitamaton puutarha, mutta seinien sisältä ei kuulunut koskaan radiota, eikä televisiota.
Juorut lähtivät liikkeelle, kun joku näki hänet torstaina kello yhdeksän Käpylammen puistossa. Seisoi keskellä nurmikenttää sorsanrehupussi kädessään, hievahtamatta, katse tyhjyyteen uponneena. Puku päällä. Vanhanaikainen musta puku, kuluneet nahkakengät jalassa ja kiiltonahka salkku maassa. Kun yksi naapureista, Seija, kehtasi mennä kysymään, mitä ihmettä mies puuhasi, tämä ei sanonut sanaakaan. Otti salkkunsa, kääntyi ja käveli pois. Eikä palannut.
Totuus, jonka vain harvat tiesivät, oli paljon synkempi. Viisi vuotta sitten Antti, tuo outo pukumies, oli ajanut koko perheensä kanssa kesämökille Saimaalle. Vaimo, kaksi teini-ikäistä tytärtä, koira. Rekka oli tullut vastaan väärällä kaistalla mutkassa. Hän selvisi. Kukaan muu ei selvinnyt. Auto jäi puristuksiin, painui rantaveteen. Jokainen öinen herääminen oli sama: hiljaisuus, sitten sorin ääni, lopulta oma huuto, joka ei kantautunut mihinkään.
Antti myi perheen kodin Helsingin Munkkiniemessä, irtisanoi työnsä patenttivirastossa ja muutti Terijoelle. Se oli summittainen valinta — hän oli pysähtynyt huoltoasemalle kaupungin kohdalla, nähnyt puron ja kävellyt sitä pitkin, kunnes löysi myytävän talon. Osti sen käteisellä. Sitä mukaa vakuutusrahat hupenivat.
Miksi hän teki niin? Siksi, ettei kyennyt olemaan neljän seinän sisällä. Talo Munkkiniemessä oli ollut täynnä ääniä ja valoa, nyt se olisi ollut täynnä haamuja. Honkakujalla hän saattoi katsella ikkunasta metsänrajaa, kuunnella tuulta eikä kuulla mitään muuta.
Ja ne sorsat. Tytöt olivat aina vieneet mökillä sorsille leivänkannikoita. Ihan pieni juttu, melkein rituaali. Antti osti lähimarketista linnunruokaa. Ensin yhden pussin viikossa, sitten enemmän. Sitten hän alkoi istuskella Käpylammen penkillä. Sitten tuli se torstaiaamu, jolloin hän puki puvun päälleen. Se oli vanhin tapa, jonka hän muisti — torstaisin he olivat käyneet vaimon kanssa tanssimassa. Puku oli muistuma jostain, mikä oli ollut ehjää.
Penkkiväki alkoi kihistä. Seija, Risto ja pahin kaikista, Oili-täti, joka johti koko orkesteria grillin kulmalla. Oili oli entinen kunnallispoliitikko ja nykyinen yleinen mielipidevaikuttaja. Hän ei voinut sietää Anttia. Ei siksi, että tämä oli outo, vaan siksi ettei tämä pelännyt. Kun Oili huusi perään “Haisuli menee taas lintuja ruokkimaan!”, Antti pysähtyi, katsoi Oilin läpi kuin olisi katsonut sääkarttaa ja käveli eteenpäin. Se oli nöyryyttävintä, mitä Oili oli kokenut vuosiin.
Kerran Risto, Oilin harmiton kätyri, oli yrittänyt vitsailla fyysisemmin. Työnsi Anttia rintaan lammen rannalla ja käski häipyä takaisin metsäänsä. Seuraavana aamuna Riston postilaatikosta löytyi valokuva, jossa Risto itse istui puiston penkillä yöllä, selin, paidattomana. Pelkkä valokuva, ei muuta. Risto meni kalpeaksi eikä enää koskaan puhunut Antille.
Antti oli entinen tiedustelun erikoistutkija puolustusvoimilta. Hän ei ollut taistelija, vaan analyytikko, mutta oli käynyt saman koulutuksen kuin kaikki. Ja hänellä oli yhä yksi ystävä, eräs eversti, jonka puhelinnumero riitti pitämään paikalliset virkavallan hyvin hillittynä.
Syyskuun yhdentenätoista päivänä tapahtui jotain, mikä käänsi kortit pöydällä. Antti oli palaamassa lammilta sumuisena aamuna. Asfaltti oli märkä, lehtiä oli kaikkialla. Honkakujan päässä, suoraan hänen porttinsa edessä seisoi joukko poikia mopoineen. He olivat juopotelleet, yksi heistä, Oili-tädin suosikkipoika Jani-Petteri, kompasteli pitkin tietä. Kun Antti lähestyi, Jani-Petteri ojensi jalkansa ja tönäisi avaamatonta porttia niin, että se heilahti suoraan Anttia kohti.
Reaktio oli sekunnin murto-osa, mutta se ei riittänyt. Teräksinen portinsalpa iski polveen. Luu napsahti. Kipu oli välitön, valkoiseksi polttava. Pojat katosivat röhönauruun.
Ensihoito tuli, kipsi laitettiin, sitten kotiin. Pyörätuolia ja kainalosauvoja. Antti istui eteisen penkillä, ovi raollaan, katsoi sadetta ja tajusi, ettei pystyisi menemään kauppaan. Saati sitten lammelle.
Seuraavana päivänä oveen koputettiin. Kaksi kertaa, hiljaa. Antti avasi. Oili seisoi siinä, villakangastakki märkänä, kädessään muovikassi, josta nousi makaronilaatikon haju.
— Mä toin sulle ruokaa, Oili sanoi äänellä, josta ei tiennyt, oliko se käsky vai anteeksipyyntö. — Janin takia. Tiiän, et sä hoidat niitä sorsia.
Antti katsoi häntä pitkään.
— En mä kysele, Oili jatkoi, astui sisään ja alkoi purkaa kassia keittiön pöydälle. — Mutta tän talon siivoo kyllä joku muukin. Vai mitä, Haisuli?
Hänen äänensä oli outo. Siinä ei ollut enää sitä terävää, julkista pilkkaa. Antti näki, miten Oili katseli olohuoneen tyhjyyttä, ei yhtään valokuvaa, ei taulua, vain salkku eteisessä.
— Tee mulle yks juttu, Antti sanoi. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän puhui Oilille vapaaehtoisesti.
— No?
— Käy lammella. Heitä rehua. Pussit on tuulikaapissa.
Oili tuhahti. Mutta ei kieltäytynyt.
Siitä alkoi jotain, mikä pakotti Oili-tädin elämään kaksoiselämää. Aamukuudelta, ennen kuin yksikään penkkitoveri oli hereillä, hän hiipi ulos paljasjalkaisena kumisaappaissaan ja käveli puoli kilometriä Käpylammelle. Sitten hän seisoi siellä sumussa, vanha villatakki yllään, heitteli rehua veteen ja mutisi itsekseen: “Voi hyvänen aika, ne on vaan sorsia.”
Mutta sorsat odottivat häntä. Sitten tuli harakoita, sitten yksi utelias jänis. Illalla sama rituaali uudestaan, pimeän turvin, selityksenä “ilmalenkki”. Penkkiväki alkoi ihmetellä, miksi Oili kieltäytyi yhä useammin perjantaisesta grillimakkarahetkestä. “Ei oo oikein kunnossa, verenpaineet”, Oili valehteli.
Viikot kuluivat. Antti alkoi kävellä kepin kanssa. Penkkiväki ei rohjennut enää sanoa mitään, koska Oili puuttui peliin: “Antakaa jo olla.” Äänensävy oli niin teräksinen, ettei Seijakaan uskaltanut vastalauseeseen.
Eräänä iltapäivänä, kun marraskuun kolea tuuli oli kääntymässä itään, Antti käveli linja-autoasemalle. Hänellä oli yllään se sama musta puku, nyt hieman ryppyinen, ja salkku, jonka sisällä oli ainoastaan tyhjä muovinen eväspussi ja kuivunut tammenlehti. Aseman kulmalla istui mies. Ei puhunut, ei liikkunut, selkä seinää vasten, silmät kiinni. Hänellä oli yllään niin kulunut merimiestakki, ettei erottanut enää alkuperäistä väriä. Tukka oli likainen valkoinen, parta rispaantunut. Ja kun avasi silmänsä, ne olivat harmaat. Niin haalean harmaat, kuin kevätjäät juuri ennen sulamista.
Anttia värisytti. Hän pysähtyi, katsoi miestä, sitten riisui oman takkinsa ja ojensi sen.
— Ota tää.
Mies kohotti päätään.
— Yhdellä ehdolla. Sä otat mun rotsini.
Antti hymähti. Hän auttoi miestä riisumaan vanhan, haisevan villakangastakin ja puki sen päälleen. Se oli raskas ja karhea, mutta lämmin. Antti ojensi omansa.
— Taskussa on sulle lahja, mies sanoi silmiään siristäen. — Ole hyvä.
Antti lähti kävelemään kotiin, merimiestakki yllään, musta puku alla. Kotona hän heitti takin tuulikaapin nurkkaan eikä ajatellut sitä kahteen viikkoon.
Kunnes. Joulukuun toinen päivä. Antti istui keittiössä ja kuunteli radiosta Viking Lotto -arvontaa. Numerot putoilivat tuttuun tapaansa. Antti hieroi polveaan, joka ei enää kipeytynyt, ja yhtäkkiä muisti. Takki. Lahja.
Hän meni tuulikaappiin, upotti kätensä kovaa ja ajan haalistamaa merimiestakin sisätaskuun. Sormet osuivat paperiin. Hän veti esiin pienen valkoisen kuitin, jonka reuna oli repeytynyt. Se oli Viking Lotto -rivi. Seitsemän numeroa. Voittorivi. Potin arvo — yli neljä miljoonaa euroa.
Antti istui eteisen lattialla, kädessään pelkkä paperilappu, ja nauroi. Nauru raikui tyhjään taloon, ensin hiljaa, sitten niin kovaa, että naapurin koira alkoi haukkua.
Kului kuukausi. Oili istui omassa pienessä yksiössään, kuunteli patterin nitinää ja söi näkkileipää, kun ovi soi. Antti seisoi kynnyksellä salkku kädessä.
— Sulle, Oili. Avaimet.
Hän ojensi Oiliille kaksi avainta, joissa roikkui nahkainen avaimenperä, johon oli kaiverrettu pieni sorsa.
— Ne on Rantakadun kolmion avaimet. Merinäköala, parveke. Ostin sen. Sun ei tarvi enää maata täällä ja teeskennellä, et sää tykkäät siitä penkistä.
Oili tuijotti avaimia, sitten Anttia. Hänen leukansa alkoi väpättää.
— Haisuli.
Sitten hän purskahti itkuun. Se ei ollut surun itkua, vaan jonkinlaisen kahdenkymmenen vuoden patoutuneen roolin sortumista.
Nyt, puoli vuotta myöhemmin, kun Antti kävelee torin poikki kohti Käpylampea, kukaan ei enää kuiskuttele. Terijoen lehdessä oli juttu: “Paikallinen asukas lahjoitti kunnostusrahat lastensairaalalle”. Ei nimeä, mutta kaikki tiesivät. Penkkiväki nyökkää nyt syvään, Seija ja Risto tervehtivät, mutta katse kiertää kengänkärkiin.
Oili istuu Rantakadun parvekkeella ruusutakkisillaan ja katsoo aamulla merelle, kädessään höyryävä kahvikuppi. Illalla hän käy yhä lammen rannalla, ei enää salaa. Joskus hän pysähtyy, katsoo sorsien hiljaista piiriä vedessä ja hymyilee.
Antti taas on lähtenyt etsimään. Hän kulkee linja-autoasemilla, satamissa, toreilla. Hänellä on yllään puku ja salkku, ja hän kyselee hiljaisella äänellä jokaiselta harmaasilmäiseltä, risapartaiselta mieheltä: — Sattuuko teillä olemaan minun takkiani?
Kukaan ei ole nähnyt. Silti, kuin vastauksena johonkin, merimiestakin sisätaskusta löytyi myöhemmin toinenkin lappu, jonka Antti oli ensin jättänyt katsomatta. Siihen oli haalistuneella musteella kirjoitettu yksi ainoa lause: “Ystäväni, sorsat eivät unohda.”
Honkakujalla, Käpylammen rannalla, Antti seisoo jälleen puku päällään, rehupussi kädessä. Hän katselee veteen, eikä sano mitään. Hänen varjonsa lankeaa pitkänä kaislojen yli, ja tuuli kääntää takinlievettä. Sorsat tulevat. Ne odottivat jo.
