Aino työnsi pankin kirjekuoren pöydän yli.
Sen sisällä oli ilmoitus maksamattomasta lainasta. Rivitaloasunto, jonka olin ostanut säästöilläni, oli asetettu lainan vakuudeksi.
— Miten tämä on mahdollista?
Aino alkoi puhua nopeasti. Hän oli allekirjoittanut lainan minun sähköisillä tunnuksillani. Vuosia aikaisemmin olin antanut hänelle oikeuden hoitaa suomalaisia laskujani Norjasta käsin.
Luotin häneen.
Hän puolestaan oli luottanut mieheen, joka lupasi perustaa verkkokaupan.
— Hän sanoi, että rahat palautuvat kolmessa kuukaudessa.
— Missä hän on nyt?
Aino katsoi lattiaan.
Mies oli lähtenyt Ruotsiin. Verkkokauppaa ei ollut koskaan avattu. Tavarat, joihin rahat muka käytettiin, eivät olleet olemassa.
Veera tiesi asiasta, mutta vaikeni, koska Aino oli luvannut maksaa myös hänen vuokransa.
Äiti itki.
— Minun olisi pitänyt kertoa sinulle.
— Kaikkien olisi pitänyt.
Pankki antoi meille vähän aikaa. Pystyisin maksamaan lainan pois säästöilläni, mutta silloin kaikki Norjassa tekemäni työ katoaisi yhdessä hetkessä.
Aino oletti, että tekisin niin.
— Sinähän pystyt pelastamaan asunnon.
— Pystyn. Mutta en aio pelastaa teitä seurauksilta.
Maksoin vain sen verran, ettei asunto mennyt heti myyntiin. Lopusta teimme maksusuunnitelman, johon myös Aino sitoutui.
Hän suuttui.
— Olet ollut poissa kahdeksan vuotta ja nyt tulet opettamaan vastuuta.
— Minä olin poissa, jotta teillä olisi enemmän. Te käytitte sitä niin kuin sillä ei olisi ollut hintaa.
Seuraavat kuukaudet olivat raskaita.
Aino meni töihin marketin varastolle. Veera palasi ammattikouluun ja teki iltaisin vuoroja kahvilassa.
Minä työskentelin osa-aikaisesti kunnan keittiössä. Tulot pienenivät, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin tiesin, milloin tyttäreni tulivat kotiin.
Aino maksoi lainaa hitaasti. Jokainen erä muistutti häntä päätöksestä, jota hän olisi mieluiten unohtanut.
Eräänä iltana hän tuli luokseni ja laski pöydälle vanhan avaimenperän.
— Tämä oli sinun Norjan huoneesi avain, eikö?
Nyökkäsin.
— Löysin sen laatikosta.
— Miksi toit sen?
— Ajattelin, että sinulla oli siellä vain yksi huone. Meillä täällä oli kokonainen asunto, emmekä silti olleet tyytyväisiä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän puhui ilman puolustelua.
Lainan maksamiseen meni kolme vuotta.
Viimeisen erän jälkeen emme järjestäneet juhlia. Keitimme kahvia ja istuimme terassilla villasukat jalassa.
Veera oli valmistunut. Aino oli saanut vakituisen työn.
Äiti asui edelleen lähellä, mutta ei enää kantanut vastuuta meidän kaikkien elämästä.
— Oletko nyt onnellinen, kun olet kotona? Veera kysyi.
Katsoin asuntoa, jota olin melkein menettänyt, ja tyttäriä, jotka olivat viimein oppineet, ettei turva synny rahansiirrosta.
— En joka päivä, vastasin. — Mutta tämä elämä on oikea. Se riittää.