Minä olen yövuorossa pienessä matkustajakodissa Tampereen rautatieaseman takana. Siinä työssä näkee kaikenlaista: myöhään saapuvia, riitaantuneita, väsyneitä. Mutta Raijan muistan tarkasti, vaikka siitä on jo yli vuosi.
Oli maaliskuun kahdeksas päivä. Räntää satoi vaakasuoraan ja tuuli repi asemalaiturin katosta. Olin juuri laittanut kahvin tippumaan, kun ovi kävi. Nainen astui sisään. Hänellä oli tumma ulsteri, märkä huivi ja matkalaukku, jonka toinen pyörä oli poikki. Laukku raahasi lattiaa ja jätti märän vanan.
Nainen laski tiskille kolikoita ja kysyi, mikä on halvin huone yhdeksi yöksi. Meillä oli vapaa pieni huone toisessa kerroksessa, 52 euroa yö. Hän yritti maksaa kortilla, mutta se ei mennyt läpi. Sitten hän avasi kukkaronsa ja kaivoi viisikymppisen ja kaksi euroa. Ojensin hänelle avaimen. Kerroin, että käytävässä on vedenkeitin ja että aamupala alkaa seitsemältä. Hän vain otti avaimen ja meni.
Portaissa hän pysähtyi. Kuulin, kuinka hän puhui puhelimeen. Ääni kaikui kiviseinästä. "Yksi yö, tytär. En tarvitse kuin yhden yön." Sitten tuli tauko. "Ei minulla ole paikkaa minne mennä." Sitten hän sulki puhelimen.
Aamulla hän ei tullut alas. Meillä on sääntö, että siivooja koputtaa yhdeltätoista. Siivooja tuli takaisin ja sanoi, että nainen makaa sängyssä kuumeessa. Menin ylös. Nainen vapisi peiton alla, otsa oli hikinen. Toin hänelle kuumaa teetä ja otin lämpötilan: 38,8. Kysyin, saanko soittaa lääkärille. Hän pudisti päätään ja käänsi kasvot seinään. Hänen takkinsa oli tuolilla, märkä läikkä lattialla.
Istuin hetken sängyn reunalla. En ole hoitaja, mutta yövuorossa sitä oppii. Huoneessa oli tunkkainen haju. Ikkunasta näkyi aseman kello ja bussilaituri. Naisen kukkarosta oli pudonnut valokuva. Nostin sen lattialta: kolme lasta, vanha otos, reunat rispaantuneet. Laitoin sen yöpöydälle.
Toisena iltana hän tuli alakertaan yöpuku päällä. Istui aulan nojatuoliin ja kysyi, saako jäädä hetkeksi. Sanoin, että totta kai. Hän kertoi olleensa Saksassa kahdeksantoista vuotta hoiva-avustajana. Että hän oli ostanut lapsilleen asunnot: Elinalle kolmion Hervannasta, Jussille kaksion Kalevasta, Sannalle yksiön Vuoreksesta. "Nyt en saanut yhden yön vertaa katon alle", hän sanoi. Hän ei itkenyt. Hän vain pyöritteli avaimenperää sormissaan.
Kolmantena päivänä hän kysyi, onko lähellä halpaa välittäjää, joka vuokraa huoneita. Annoin hänelle pienen kiinteistötoimiston osoitteen Hämeenkadulta. Sinä iltana hän palasi. Hänellä oli paperi kädessään. Hän näytti sitä tiskin yli: vuokrasopimus yhdestä huoneesta Pispalassa, 450 euroa kuussa, takuuvuokra 450. Hän sanoi: "Sain avaimen." Sitten hän puristi avainta nyrkissään niin, että rystyset valkenivat. En kysynyt mitään. Hän pakkasi laukkunsa, maksoi yönsä ja lähti. Ovesta mentyään hän kääntyi ja sanoi: "Jos joku lapsistani tulee kysymään, sano, että lähdin. Mutta älä anna osoitetta." Ojensin hänelle käyntikorttini. Hän työnsi sen taskuun.
Viikko kului. Sitten eräänä iltana ovelle tuli nainen, noin neljäkymmentävuotias. Hän näytti siltä kuin olisi itkenyt. Kysyi, onko täällä asunut Raija-niminen nainen. Sanoin, että kyllä, mutta hän on muuttanut pois. Nainen puristi ovenkarmia ja kysyi: "Jättikö hän mitään?" Menin tiskin taakse ja otin kolme kirjekuorta, jotka Raija oli tuonut edellisenä päivänä. Ne oli kirjoitettu eri nimille: Elina, Jussi, Sanna. Ojensin Elinan kirjekuoren.
Hän avasi sen siinä tiskin ääressä. Sisällä oli kopio vuokrasopimuksesta ja tiliote. Tiliotteella näkyi, että Raija oli lopettanut kuukausittaisen 260 euron siirron Elinalle. Elina tuijotti paperia. Hänen suunsa liikkui, mutta ääntä ei tullut. Sitten hän istui aulan penkille ja sanoi ääneen: "Äiti lopetti maksut." Hän puristi tiliotetta, kunnes paperi rypistyi.
Seuraavana päivänä tuli poika, Jussi. Hänellä oli työvaatteet. Hän kysyi samaa. Ojensin hänelle toisen kirjekuoren. Hän avasi sen, luki vuokrasopimuksen, katsoi tiliotteen. Hän naurahti, mutta se ei ollut iloinen. "Hän siis otti takaisin oman elämänsä." Sitten hän kysyi: "Missä hän asuu?" Sanoin, etten voi kertoa. Hän kysyi, voinko soittaa Raijalle. Sanoin, ettei minulla ole lupaa. Jussi seisoi hetken, hivuttautui kohti ovea ja lähti.
Nuorin, Sanna, ei tullut. Hän lähetti tekstiviestin matkustajakodin numeroon. Viesti oli lyhyt: "Onko äidillä kaikki hyvin?" Vastasin Raijan pyynnöstä: "Hänellä on koti." Enempää en voinut sanoa.
Kuukauden kuluttua näin Raijan bussipysäkillä. Hänellä oli päällään eri takki, ehkä kirpputorilta. Hän ei nähnyt minua. Hän astui bussiin numero 6, joka menee Pispalaan. Hänellä oli mukanaan pahvilaatikko. Laatikon kyljessä luki "keittiö". Hän istui ikkunapaikalle ja katsoi ulos. Bussi lähti. Minä jäin asemakadulle.
Sinä iltana kirjasin yövuoron päätteeksi: "Huone 4, yksi yö, maksettu." Laitoin kynän pois. Ulkona räntä oli lakannut ja aseman kello näytti kahtakymmentäkolmea.
