Vedin matkalaukkua perässäni hissistä kolmanteen kerrokseen ja työnsin avaimen lukkoon. Olin ollut Kasteholman kuntoutuskeskuksessa kolme viikkoa, ja vaikka paikka oli ihan hyvä ja ruoka yllättävän syötävää, halusin vain omaan sänkyyni. Omaan pieneen makuuhuoneeseeni, jossa ikkunasta näkyi pihalle istuttamani syreeni.
Työnsin oven auki ja jähmetyin eteiseen.
Olohuoneen ja keittiön läpi näkyi suoraan parvekkeelle. Siellä, sadekelmun alla, seisoi minun sänkyni. Pääty levytti tuulta vasten, jalkopää oli nostettu pystyyn. Patja oli kääritty muoviin kuin jokin säilöttävä ruumis.
Vedin henkeä ja astuin sisään. Kengät jalassa, vaikka aina riisun ne eteisessä. Nyt en pystynyt.
Oman makuuhuoneeni ovi oli auki. Astuin kynnykselle ja katsoin sisään. Joni, vävypoikani, seisoi keskellä huonetta ruuvaamassa uuden pöytälevyn viimeistä kulmaa. Päässään isot kuulokkeet. Huoneessa tuoksui uusi huonekalu ja tupakka, vaikka Joni vannoi lopettaneensa vuosi sitten. Ikkunalaudalla, missä minun pelakuuni olivat olleet, seisoi kaksi tietokonenäyttöä. Lattialla, seinää vasten nostettuna, nökötti rullalle kääritty villamatto – minun mummoni kutoma, kahdeksankymmentä vuotta vanha.
– Joni, sanoin.
Hän ei kuullut.
– Joni!
Hän säpsähti ja kiskaisi kuulokkeet päästään. Silmät laajenivat. Suu aukesi ja sulkeutui.
– Terttu… sinun piti tulla huomenna.
– Tulin tänään.
Hän katsoi pöytää. Sitten näyttöjä. Sitten minua. Sitten taas pöytää, ikään kuin se olisi ilmestynyt siihen itsestään ja hän olisi aivan yhtä yllättynyt kuin minäkin.
– Me ajateltiin… Satu halusi soittaa illalla. Kertoa. Tämän piti olla mukava yllätys. Että järjestetään uudestaan.
– Satu tiesi?
– Se oli Satun idea.
Istahdin eteisen jakkaralle. Matkalaukku jäi viereen, puoliksi kallellaan. Joni seisoi makuuhuoneen ovella ja selitti jotain etätyöpalavereista ja siitä, miten hänen pomonsa oli sanonut, että keittiön pöydältä ei voi enää vetää asiakastapaamisia. Mutta minä kuulin vain nuo neljä sanaa: se oli Satun idea.
Minun tyttäreni. Minun ainoa lapseni.
Nimeni on Terttu, olen kuusikymmentäviisi vuotta vanha ja tein neljäkymmentä vuotta hoitotyötä – ensin Kivelän sairaalassa, sitten Koskelan terveysasemalla. Jäin eläkkeelle viisi vuotta sitten polvivaivojen takia. Tämä asunto Kalevassa, Tampereella, on minun ja Taunon. Ostettiin se yhdessä vuonna yhdeksänkymmentäneljä, kun Tauno sai vakipaikan saneerausfirmasta. Tauno kuoli yhdeksän vuotta sitten aivoinfarktiin. Yhtenä iltana katsoimme uutisia, ja aamulla häntä ei enää ollut.
Satu ja Joni muuttivat luokseni kolme vuotta sitten. "Äiti, tämä on ihan väliaikaista. Asuntolainaa ei nyt kannata ottaa, korot ovat ihan järjettömät. Vuosi maksimissaan, säästetään omarahoitusosuus."
Annoin heille ison makuuhuoneen. Itselleni jätin pienen, ikkuna syreeniin päin. Sinne mahtui sänky, lipasto ja yöpöytä. Enempää en tarvinnut.
Vuosi venyi kahdeksi. Kaksi kolmeksi. Omarahoitusosuus ei kasvanut, koska Joni vaihtoi työpaikkaa, koska Satu halusi hierojakoulutukseen, koska auto hajosi, koska heidän piti päästä jonnekin Rodokselle "hengittämään, äiti, et sinä ymmärrä". Ymmärsin minä. Tai ainakin yritin.
Kuntoutukseen pääsin Taysin kautta. Kolme viikkoa, polven takia. Viimeinen viikonloppu peruuntui, koska kuntoutusryhmä pieneni ja yksi ohjaaja sairastui. Sanoivat että voin lähteä torstaina, ja niin minä lähdin. Bussilla kotiin, Onnibussin halvimman lipun, koska en jaksa tuhlata.
Ja tulin kotiin. Ja sänkyni oli parvekkeella.
Soitin Sadulle. Hän vastasi neljännellä hälytyksellä, hengästyneenä.
– Äiti, Joni kertoi. Kuule, mun piti soittaa sulle tänään illalla, ihan oikeasti.
– Satu, minun sänkyni on parvekkeella.
– Niin, koska… äiti, kuuntele. Joni sai ylennyksen ja se tarvitsee työhuoneen. Oikean sellaisen. Siinä on videokamera päällä koko ajan ja asiakkaat näkee taustan. Me mietittiin, että sinun huone…
– Entä minä?
– Ostettiin uusi vuodesohva. Se on olohuoneessa, vielä muoveissa. Ihan tosi hyvä, äiti, maksoi melkein tonnin. Jousipatja. Sä saat koko olohuoneen itsellesi, on enemmän tilaa, televisio on lähempänä…
Hän puhui nopeasti, tauotta, samalla tekniikalla kuin lukioiässä selittäessään matematiikan nelosta. Jos hän pitäisi tauon, minä ehtisin sanoa jotain mitä hän ei halunnut kuulla.
– Satu, minä keskeytin. – Sinä tänne minun kotiini, kannoit minun sänkyni pois, otit minun huoneeni ja kerrot tämän minulle puhelimessa?
– Älä nyt dramatisoi. Ei tämä ole mikään huoneen otto. Tämä on tilan järjestelyä. Meitä asuu täällä kolme. Pitää sopeutua.
Pitäisi sopeutua. Kolme ihmistä. Minun kaksiossani.
Laitoin puhelimen pöydälle. Samalle eteisen pikkupöydälle, jonka Tauno nikkaroi autotallissa joskus kahdeksankymmentäluvulla ja johon hän aina laski avaimensa töistä tullessaan. Istuin jakkaralla ja katselin peilistä itseäni. Väsynyt nainen kuntoutuskeskuksen tavanomaisessa oloasussa, matkalaukku kainalossa. Omassa kodissaan tunsi itsensä tunkeilijaksi.
Illalla Satu tuli töistä. Toi juustokakkua Siilinkarin Konditoriasta – minun suosikkipaikastani, mistä haimme aina täytekakut pyhäpäivinä. Leikkasi palan, keitti teetä. Koko sovintoseremonian, jonka tunsin ulkoa.
– Äiti, istu alas. Puhutaan ihan rauhassa.
Istuin. Juustokakku oli hyvää. Tee kuumaa, vähän hunajaa.
– Kuuntele, Satu aloitti, ja hänen äänensä oli pehmeä, sama jolla hän aneli shetlanninponia kymmenvuotiaana. – Joni tarvitsee sen työhuoneen. Ihan oikeasti. Sen pomo sanoi, että komeron ovelta ei voi enää hoitaa neuvotteluja. Jos Joni ei saa kunnollista tilaa, se joutuu takaisin konttorille, ja siihen menee kolme tuntia päivässä busseissa. Silloin me ei säästetä yhtään mitään. Ymmärräthän?
– Ymmärrän, minä vastasin. – Minä en ymmärrä vain yhtä asiaa. Mikset kysynyt.
– Koska sinä et olisi suostunut.
Nostin katseeni. Satu katsoi suoraan, väistämättä. Ja se oli pahinta koko tilanteessa – hän oli oikeassa. En olisi suostunut. Mutta minulla oli oikeus olla suostumatta. Tämä oli minun asuntoni, minun huoneeni, minun sänkyni. Ja hän tiesi sen, ja siksi hän teki sen takanani.
– Satu, tämä on yhä minun kotini.
– Tiedän, äiti.
– Haluan, että se sänky on huomenna takaisin omassa huoneessani.
Keittiöstä kuului lusikan kilinää. Joni sekoitti teetään hermostuneesti, jatkuvasti, pysähtymättä. Satu laski kakkulusikan pöydälle.
– Äiti. Jos Joni ei saa työhuonetta, meidän pitää muuttaa pois. Eikä meillä ole minne mennä. Yksiö Tampereella on melkein tonnin kuussa. Siihen ei ole varaa.
Ja taas minä tunsin sen. Puristuksen rintalastan alla. Saman tunteen joka iskee aina, kun Satu käyttää avuttomuusargumenttia. Koska mitä minä voisin vastata? "Muuttakaa, pärjäilkää"? Omalle tyttärelle? Äidit eivät sano niin – niin minulle on opetettu. Minun äitini kääntyisi haudassaan.
Mutta minun äitini ei koskaan nukkunut vuodesohvalla omassa olohuoneessaan.
En vastannut sinä iltana. Söin juustokakkuni, join teeni, levitin uuden vuodesohvan olohuoneeseen. Se oli mukava, pakko myöntää. Satu oli valinnut hyvin. Makasin siinä ja katselin kattoon, jossa Tauno oli kiinnittänyt lamppua kaksikymmentä vuotta sitten. Kolmen varjostimen kattokruunu. Yksi varjostin halkeili, korjattu pikaliimalla.
Ajattelin, että jos Tauno eläisi, kukaan ei olisi uskaltanut koskea siihen sänkyyn. Ei siksi, että hän olisi ollut pelottava – vaan siksi, että hänen läsnäollessaan tietyt asiat olivat itsestään selviä ilman puhettakin. Nyt ei ollut ketään, joka olisi sanonut minun puolestani: "Tämä on hänen kotinsa".
Aamulla heräsin aikaisin. Keitin kahvia, istuin keittiön pöydän ääressä. Kun Joni meni kylpyhuoneeseen, hiivin siihen huoneeseen, joka vielä viikko sitten oli minun. Pöytä seisoi tukevasti, näytöt oli kytketty, seinällä riippui kaapelilista. Ikkunalaudalla, näyttöjen takana, nökötti yksi minun pelakuistani – varmaan unohtunut. Multa oli kuivaa ja halkeillutta, lehdet roikkuivat.
Kastelin sen. Seisoin muki toisessa kädessä ja kannu toisessa, huoneessa joka haisi vieraalle miehelle, ja mietin: mitä minä nyt teen?
Vaihtoehtoja oli kaksi. Sanoa "muuttakaa pois" – ja katsoa, kun tytär itkee, kun hän pakkaa pahvilaatikoita vuokrayksiöön, kun hän soittaa yhä harvemmin, kun jouluna hän sanoo "tänä vuonna mennään Jonin vanhemmille". Tai sanoa "hyvä on, minä jään olohuoneeseen" – ja katsoa, kun katoan pikkuhiljaa omasta kodistani, huone huoneelta, hylly hyllyltä, kunnes minulla on nurkkaus ikkunan vieressä ja muisto siitä, että tämä oli joskus minun.
Otin puhelimen. Selasin numeroa ystävälleni Marjatalle, joka on entinen sosiaalityöntekijä ja tuntee nämä kuviot. Kuuntelin kaksikymmentä minuuttia, kun hän selitti minulle, mitä laki sanoo asumisoikeudesta, miten omistusasunnossa kukaan ei voi noin vain vallata toisen huonetta, ja miten "lapsi on lapsi, mutta kunnioitus pitää olla".
Sitten Satu soitti. Lyhyesti, töistä, palaverien välistä.
– Äiti, miten sä nukuit sohvalla? Ihan hyvä, eikö?
Olin hiljaa. Pelakuu ikkunalaudalla näytti siltä kuin sen voisi vielä pelastaa, mutta en ollut varma.
– Äiti? Ootko sä siellä?
– Olen, minä sanoin. – Minä olen täällä. Omassa kodissani.
Sammutin puhelimen ennen kuin hän ehti vastata.
Illalla kun Satu ja Joni tulivat kotiin, minä odotin keittiössä. Kahvi oli valmiina. Pöydällä oli paperi.
– Istukaa, minä sanoin.
He katsoivat toisiaan. Joni riisui takkinsa hitaasti, Satu jäi seisomaan oviaukkoon.
– Mitä tämä on? Satu kysyi ja nyökkäsi paperia kohti.
– Ilmoitus lukkosepästä. Huomenna vaihdatan makuuhuoneen oven lukon. Teidän huoneeseen, siihen isoon. Siihen ette tarvitse avainta. Minun huoneeseeni, siihen pieneen ikkunasyreeniin, tulette vain kutsusta.
Sadun suu loksahti auki. Joni yritti sanoa jotain, mutta minä nostin käteni.
– Kuunnelkaa nyt. Tämä kaksio on minun ja Taunon. Minä en ole muuttamassa täältä mihinkään, enkä minä nuku enää yhtä yötä olohuoneessa. Se sänky kannetaan huomenna takaisin minun huoneeseeni. Te saatte asua täällä niin kauan kuin säästätte sitä omarahoitusosuutta, mutta nyt pannaan takaraja. Joulukuun loppuun. Siihen mennessä teillä on joko asuntolainatarjous tai vuokrasopimus.
– Äiti, me ei ehditä, Satu sopersi.
– Ehditte. Minä odotin kolme vuotta. Te odotatte seitsemän kuukautta.
Jonin kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi. Hän katsoi Sadun puoleen, mutta Satu tuijotti minua ilmeellä, jota en ollut nähnyt sitten hänen teinivuosiensa – loukkaantunut, hämmentynyt, kuin lapsi jota on toruttu epäreilusti.
– Äiti, tämä on meidän perhe. Meidän piti auttaa toisiamme.
– Niin pitikin. Ja minä autoin. Nyt teidän vuoro on auttaa minua – kunnioittamalla sitä, mikä on minun.
Sinä yönä nukuin vuodesohvalla viimeistä kertaa. Aamulla heräsin puoli seitsemältä, laitoin kahvin tippumaan ja menin parvekkeelle. Raahasin suojakelmun pois sänkyni päältä. Patja oli kostea aamukasteesta, mutta runko oli ehjä. Otin kiinni päädystä ja vedin.
Joni ilmestyi keittiön ovelle, hiukset pystyssä, silmät turvonneina.
– Auta, minä sanoin.
Ja hän auttoi. Yhdessä kannoimme sängyn olohuoneen läpi, kapeasta käytävästä, siihen pieneen huoneeseen, jossa syreeni kukki juuri parhaillaan. Laskimme sen ikkunan viereen, samalle paikalle missä se oli seissyt viisitoista vuotta.
Kiitin ja suljin oven.
Iltapäivällä lukkoseppä kävi. Porasi vanhan lukon pois, asensi uuden. Kun ovi napsahti kiinni ja avain kääntyi, tunsin jotain mitä en ollut tuntenut vuosiin. En osaa selittää. Sellainen tunne, että jokin paikoilleen asettunut napsahtaa takaisin sijoiltaan.
Satu ei puhunut minulle kolmeen päivään. Sitten eräänä iltana hän tuli keittiöön, kun olin kaatamassa teetä, ja seisoi oviaukossa.
– Mä vihaan sua vähän just nyt, hän sanoi hiljaa.
– Tiedän, minä vastasin. – Mutta jonain päivänä sulla on oma koti, ja silloin sä ymmärrät.
En tiedä ymmärtääkö hän koskaan. Mutta kun menin sinä iltana nukkumaan omaan sänkyyni, omassa huoneessani, syreenin tuoksuessa avoimesta ikkunasta, vedin peiton leukaan asti ja katsoin kattolamppua. Kolme varjostinta. Yhä halkeama yhdessä, korjattu pikaliimalla. Mutta valo oli lämmin ja keltainen, ja se oli minun valoni.
