Inkeri oli ehtinyt juuri Tikkurilan asemalle, kun puhelin soi. Näytöllä vilkkui naapurin Leenan nimi.
– Inkeri, täällä tapahtuu nyt jotain tosi omituista, – Leenan ääni oli kireä ja hengästynyt. – Sun Jarkko pakkaa tavaraa autoon. Ja siellä on joku nuori nainen mukana. Sellainen blondi, tosi lyhyt hame. Mä seison tässä kuusiaidan takana ja katon just, kun ne kantaa sun mummon vanhaa astiakaappia ulos.
Inkeri pysähtyi keskelle asemalaituria. Ihmiset kiersivät hänet molemmin puolin, joku tönäisi olkalaukkua, mutta hän ei tuntenut mitään.
– Mitä sä selität? Mä lähdin sieltä vasta eilen illalla. Jarkon piti maalata terassin kaiteet.
– Ei siellä mitään maalata. Ne nauraa ja pussailee ja lastaa tavaraa sun farmariautoon. Se nainen kantoi just sun äidin vanhaa korurasiaa. Inkeri, tuu nyt äkkiä.
Inkeri katsoi kelloa. Seuraava juna Keravalle lähtisi vasta neljänkymmenen minuutin kuluttua. Se oli liian myöhään.
Hän juoksi asemalaiturin päähän, missä taksit odottivat. Ensimmäinen auto oli vapaa.
– Kerava, Tuomaantie neljätoista. Ja tosi lujaa. Siellä on, no, perhetilanne päällä.
Kuski, vanhempi mies jolla oli parta ja kuluneet silmälasit, nyökkäsi ja painoi kaasua. Auto ampaisi liikkeelle ja kääntyi Lahden moottoritielle. Inkeri puristi puhelinta kädessään niin, että rystyset vaalenivat.
Puolitoista vuotta sitten, kun hän sai ylennyksen tilintarkastajaksi ja palkka nousi, Jarkko oli ehdottanut, että he muuttaisivat Inkerin isovanhemmilta perityyn taloon Keravalle. Siellä olisi tilaa ja oma rauha. Inkeri oli suostunut. Jarkko oli silloin vielä työtön, vasta valmistunut restaurointialan koulusta, ja Inkeri ajatteli, että vanhassa talossa riittäisi tekemistä ja Jarkko saisi harjoitella kunnostamista.
Hän ei ollut ajatellut, että se harjoittelu päättyisi näin.
– Pääsenkö mä jotenkin nopeammin? – Inkeri kysyi, kun taksi hidasti liikennevaloihin Keravan keskustan lähellä.
– Neljä minuuttia, – kuski sanoi ja katsoi peiliin. – Sä oot kalpea kuin lakana. Onks sielä joku loukkaantunu?
– Ei vielä, – Inkeri vastasi. – Mutta kohta saattaa olla.
Auto kääntyi Tuomaantielle. Inkerin sydän hakkasi kurkussa.
Pihalla seisoi hopeanvärinen farmariauto. Takaluukku auki. Siellä oli pahvilaatikoita, mikroaaltouuni, ja päällimmäisenä lojui se astiakaappi, jonka Inkerin mummo oli tuonut Hämeenlinnasta 60-luvulla. Istuin penkillä retkotti Inkerin ompelukone. Takapuskuriin nojasi hänen isoisänsä vanha pöytälippu, johon oli kirjailtu suvun vaakunakuvio.
Jarkko tuli ulos etuovesta. Hän kantoi Inkerin tietokonenäyttöä ja ulkoista kovalevyä – sellaista, jossa oli kaikki Inkerin työtiedostot, kolmen vuoden tilintarkastusraportit ja asiakkaiden luottamukselliset materiaalit.
Perässä käveli nainen. Leena oli ollut oikeassa hameen pituudesta. Nainen kantoi sitä korurasiaa, jonka sisällä oli Inkerin mummon kultakoru – vanha rintakoru ja sormus, jotka oli annettu Inkerille kaksikymppislahjaksi kauan ennen kuin hän edes tunsi Jarkkoa.
Inkeri astui ulos taksista.
– Jarkko.
Hänen äänensä oli matala ja tyyni, ihan liian tyyni. Jarkko pysähtyi keskelle pihaa. Näyttö heilahti hänen käsissään ja meinaisi pudota.
– Inkeri. Sä tulit aikaisin.
– Tää on mun talo. Tai mun suvun. Ja toi on mun tietokone, toi on mun mummon astiakaappi ja toi – Inkeri osoitti nuorta naista – pitää kädessään mun korurasiaa.
Nuori nainen vilkaisi Jarkkoa. Hänen huulensa olivat kiiltävän vaaleanpunaiset ja hän näytti lähinnä ärtyneeltä.
– Jarkko, sä sanoit että sun exä on jo muuttanut pois ja suostunut kaikkeen, – nainen sanoi ja laski rasian farmariauton takaistuimelle. – Mikä tää oikein on?
– Exä? – Inkeri naurahti, vaikka nauru kuulosti hajonneelta lasilta. – Me ei olla erottu. Meillä on yhteinen koti, yhteinen tili Nordeassa ja yhteinen sänky, jossa sä nukuit vielä maanantaina, Jarkko.
Jarkko laski tietokonenäytön maahan kuistin eteen ja nosti kädet puuskaan.
– Okei, kuule. Tää meni nyt vähän huonosti. Mä aioin soittaa illalla ja selittää. Me rakastutaan Tiian kanssa. Ollaan oltu yhdessä jo kolme kuukautta. Mun piti ensin viedä tavarat turvaan ja sitten keskustella.
– Tavarat turvaan, – Inkeri toisti. – Sä tarkoitat mun tavaroita. Mun mummon astiakaappia. Mun ompelukonetta. Mun isoisän lippua.
– Ne on meidän yhteisiä, – Jarkko sanoi. Nyt hänen ääneensä tuli terävämpi sävy. – Me asuttiin täällä yhdessä, me hankittiin kaikkea yhdessä. Laki sanoo, että avopuolisolla on oikeus osuuteen.
Inkeri katsoi häntä hetken. Sitten hän veti syvään henkeä ja kaivoi puhelimen esiin. Hän avasi valokuvakansion ja selasi nopeasti viime syksyyn. Siellä oli kuitti, jonka hän oli skannannut – mikroaaltouuni, ompelukone, tietokonenäyttö, kaikki hänen omalta tililtään maksettuja. Hän oli tallentanut ne verottajaa varten etätyövähennyksiä ajatellen.
– Sovitaanko niin, – Inkeri sanoi, – että sä jätät ne tavarat, jotka on mun kuiteilla, ja lähdet. Mulla on kopiot kaikesta. Sähköpostissa, pilvessä, varmuuskopiolla. Tää ei oo mikään sana sanaa vastaan -tilanne.
Jarkko tuhahti.
– Mä en jätä mitään. Tiia, mene autoon.
Nuori nainen kohautti olkapäitään – mutta vilkaisi samalla hermostuneesti puhelintaan – ja istuutui etupenkille. Jarkko käveli farmariauton luo, paiskasi takaluukun kiinni ja avasi kuljettajan oven.
– Sä voit haastaa mut oikeuteen, – hän sanoi. – Siinä menee pari vuotta, ja silti häviät. Me eletään avoliitossa. Asioiden selvittely on hidasta ja kallista.
Auto käynnistyi. Inkeri seisoi pihalla ja katsoi, kun farmariauto peruutti tielle, kääntyi ja katosi mäen taakse. Soraa ropisi pyörien alta.
Hän oli yksin. Pihalla lojui tyhjiä pahvilaatikoita. Keittiön ikkunasta näkyi, että pöytä oli tyhjä – mikroaaltouuni ja kahvinkeitin olivat poissa. Olohuoneessa seinällä ammotti tyhjä teline, jossa oli ennen ollut taulutelevisio. Inkeri käveli sisään hitaasti. Lattialla oli Jarkon lenkkitossujen kurajälkiä. Jääkaapin oveen oli teipattu lappu: ”Anteeksi. Mä soitan ens viikolla.”
Inkeri istuutui keittiön tuolille. Leena tuli ovelle, katsoi ympärilleen ja pysähtyi kynnykselle.
– Inkeri, mä oon tosi pahoillani. Mä yritin huutaa niille, mutta ne vaan nauroi.
– Sä teit oikein kun soitit, – Inkeri sanoi hiljaa. – Ilman sua mä en olis edes nähnyt niitä.
Hän katsoi puhelintaan. Työkaveri, juristi nimeltä Anne, oli juuri lähettänyt viestin jostain raportista. Inkeri tuijotti näyttöä muutaman sekunnin ja naputti sitten nopeasti:
”Anne, tarviin apua. Jarkko vei just kaiken meidän talosta. Mukana oli joku nainen. Ne vei mun mummon korut, tietokoneen, huonekaluja. Mitä mä teen?”
Anne vastasi kahdessa minuutissa: ”Soita heti.”
Puhelinkeskustelu kesti vartin. Anne kuunteli, esitti muutaman kysymyksen ja teki nopeita muistiinpanoja.
– Avoliittolaki suojaa osapuolia, mutta se ei tarkoita, että toinen saa tyhjentää kodin, – Anne sanoi rauhallisesti. – Lisäksi sun mummon korut eivät ole yhteistä omaisuutta missään tulkinnassa. Ne on perintöä, henkilökohtaista omaisuutta. Ja sun työtiedostot – Jarkko vei sun työvälineet ja mahdollisesti luottamuksellista dataa. Siinä mennään jo rikoslaissa eteenpäin.
– Mä haluan ne takaisin, – Inkeri sanoi. – Kaiken.
– Sitten tehdään näin. Ensinnäkin, rikosilmoitus. Ei pelkästään Jarkosta, vaan molemmista. Sillä naisella ei ole mitään oikeutta sun tavaroihin, ja kun hän kantoi niitä autoon ja kieltäytyi jättämästä niitä, se on jo anastusrikos. Toiseksi, sun pitää valokuvata koko talo juuri nyt – jokainen tyhjä nurkka ja pistorasia. Kolmanneksi, etsit ne kuitit ja lähetät mulle. Huomenna haetaan käräjäoikeudesta väliaikainen turvaamistoimi. Jarkon tili ja omaisuus jäädytetään, kunnes asia on selvitetty.
– Voiko ne jäädyttää? Vaikkei meillä ole avio-oikeutta?
– Jos pystytään näyttämään, että hän on anastanut omaisuutta ja riski katoamisesta on ilmeinen, kyllä. Mutta tiedän kokemuksesta, ettei tuomioistuin aina suostu heti – täytyy olla vahvat perusteet. Sun onneksesi sulla on ne kuitit ja naapurin video. Silti voi kestää päiviä.
Inkeri hengitti syvään. Kyyneleet olivat vielä jossain pinnan alla, mutta nyt niiden edellä kulki jotain muuta – kylmää ja täsmällistä vihaa, joka järjesti ajatuksia nopeammin kuin suru.
Hän aloitti keittiöstä. Kuvasi tyhjän tason, jossa kahvinkeitin oli seisonut. Kuvasi olohuoneen seinän, missä taulutelevision reunat olivat jättäneet pölyttömän suorakulmion. Kuvasi makuuhuoneen, missä Jarkon vaatteet olivat poissa, mutta hänen oma vanha nalle oli viskattu lattialle.
Seuraavana aamuna Inkeri istui Keravan poliisiaseman käytävällä. Lattialla oli kurajälkiä, seinällä ilmoitustaulu, jossa varoitettiin murtosarjasta. Nuori konstaapeli otti vastaan ilmoituksen, luki sen kahdesti ja katsoi Inkeriä kulmat koholla.
– Tässä on kyse avopuolisoiden välisestä asiasta. Usein poliisi ei voi puuttua, se menee riita-asiana käräjille.
– Mun mummon kultakorut, – Inkeri keskeytti. – Perintöä vuodelta 2012. Valokuvat, joissa mulla on rintakoru ylioppilasjuhlissa, löytyy äidin albumista. Niitä ei ole yhteisomistuksessa. Ne vietiin ilman lupaa ja kieltäydyttiin palauttamasta. Lisäksi ulkoinen kovalevy, jossa on asiakkaiden luottamuksellisia tietoja, GDPR:n alaista materiaalia. Jos se katoaa, mun työnantaja joutuu tekemään tietoturvailmoituksen, ja sakot on kuusinumeroisia.
Konstaapeli hieraisi leukaansa ja veti näppäimistön lähemmäs.
– Kerro alusta. Hitaasti. Mutta rehellisesti sanottuna, tutkinta voi kestää, eikä lopputulosta voi luvata.
Kului viikko. Inkeri oli juuri tulossa kaupasta, kun puhelin soi tuntemattomasta numerosta. Se oli Jarkko, hengästynyt ja terävä.
– Inkeri, sä oot tehnyt rikosilmoituksen. Kuule, mulla on oikeus puoleen irtaimistosta, ja Tiia todistaa, että suurin osa oli mun hankkimaa. Mä voin haastaa sut kunnianloukkauksesta, jos tää jatkuu. Perutaan koko juttu ja sovitaan.
Inkeri pysähtyi keskelle jalkakäytävää ja nojasi ostoskärryyn.
– Tiia todistaa? Se sama nainen, joka nauroi pihalla ja kantoi mun mummon rasiaa? Sun kannattaa miettiä, mitä se kertoo, kun sille näytetään Leenan video.
Linjalla tuli hiljaisuus. Sitten Jarkko päästi turhautuneen henkäyksen.
– Okei, mä palautan kaiken. Mutta vedä ilmoitus pois, niin tää loppuu.
– Palauta ensin kaikki, – Inkeri sanoi. – Sitten puhutaan.
Hän sulki puhelimen ja jatkoi matkaansa. Rystyset olivat taas valkoiset, mutta selkä suoristui.
Seuraavana lauantaina pihaan ajoi pakettiauto. Jarkko tuli ulos kyydistä yksin. Tiia ei ollut mukana – myöhemmin Leena kertoi nähneensä, kuinka tämä oli pakannut laukkunsa jo edellisenä iltana ja lähtenyt kiireellä linja-autolle. Jarkko kantoi laatikoita, mikroaaltouunin, astiakaapin, ompelukoneen, tietokonenäytön, kovalevyn ja korurasian. Kengät luisuivat soralla, ja hänen kasvoillaan oli nöyryytetyn miehen ilme.
Inkeri seisoi kuistilla ja katsoi, kun tavarat kannettiin takaisin sisälle. Hän ei sanonut mitään.
– Mä luovutin kaiken, – Jarkko sanoi. – Sun ei tarvii enää jatkaa sitä juttua.
– Sä luovutit sen mitä veit, – Inkeri sanoi. – Se on minimi, ei mikään lahja. Rikosilmoitus pysyy. Kovalevyllä oli asiakastietoja, joita sä kuljetit ilman suojausta.
– Inkeri, älä viitsi. Sä tuhoat mun elämän. Käräjillä tää voi kestää vuosia ja kulut kaatuu sullekin.
– Sun elämä, – Inkeri toisti ja katsoi suoraan häntä silmiin. – Sä tulit mun kotiin, tyhjensit sen, valehtelit, petit ja veit mukana mun mummon ainoan perinnön. Sulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä on tuhottua. Mulla on aikaa.
Jarkko ei vastannut. Hän nousi pakettiautoon ja lähti. Inkeri katsoi perään, kunnes auto katosi mutkan taakse.
Kolme kuukautta myöhemmin Vantaan käräjäoikeudessa tuomari luki lyhyen päätöksen: Jarkon menettely katsottiin oikeudettomaksi anastukseksi, ja hänet velvoitettiin korvaamaan oikeudenkäyntikulut sekä vahingonkorvausta henkisestä kärsimyksestä. Summa ei ollut suuri, mutta Inkerille riitti, että hänen paperinsa pitivät.
Toukokuun viimeisenä lauantaina Inkeri istui kuistilla. Terassin kaiteet oli maalattu, tällä kertaa omin käsin. Valkoinen maali kiilsi iltapäivän auringossa. Astiakaappi seisoi olohuoneen nurkassa, ja sen hyllyllä oli pieni valokuva Inkerin mummista. Taulutelevisio oli asennettu takaisin seinälle. Kahvinkeitin porisi keittiössä.
Leena tuli kujaa pitkin kädessään vastaleivottu mustikkapiirakka. Hän istuutui viereiselle jakkaralle ja ojensi piirakan.
– No niin, nyt sä olet täällä taas. Kaikki kunnossa?
Inkeri otti veitsen, leikkasi palan ja nosti sen lautaselle. Höyry nousi kahvikupista, kun hän kaatoi Leenallekin. Hän vilkaisi pihaa, jossa omenapuut kukkivat, ja työnsi lautasen naapurille.
– Ota, – hän sanoi. – On ihan vastaleivottua.
