Vanha varis istui paljaalla koivunoksalla ja kuunteli tarkkaan. Mikkelissä oli varhainen lokakuu, ja tuuli toi äänet eläinsuojan pihalta suoraan hänen korviinsa. Kaksi naista seisoi vastaanottotiskin luona, ja heidän välissään, pahvilaatikossa, tärisi jotain suurta ja harmaata.
— Taas palautus, — toinen naisista huokaisi ja nosti laatikon kantta. — Neljäs kerta. Eikä tämä ole mikään ennätys, tiedäthän.
Laatikosta kurkisti iso venäjänsininen kissa. Sen vasen silmä oli samea ja tyhjä, oikea siristeli valoa vasten. Kissa työnsi päänsä ulos ja nuuhki ilmaa hämmentyneenä, kuin yrittäen löytää tutun tuoksun, joka oli juuri kadonnut.
— Mitä me sille teemme? — nuorempi työntekijä kysyi hiljaa. — Eläinlääkäri sanoi, että näköä on jäljellä ehkä neljäkymmentä prosenttia. Yhdessä silmässä. Kukaan ei halua vammaista kissaa, jonka kanssa pitää koko ajan varoa ovia ja portaita. Ihmiset haluavat terveitä ja kauniita.
Vanhempi nainen sulki laatikon kannen päättäväisesti.
— Viedään se viimeiseen häkkiin. Käytävän päähän. Siellä on hiljaisempaa. Lääkäri tulee ensi viikolla katsomaan tilannetta.
Hän ei sanonut, mitä "tilanteen katsominen" tarkoitti. Molemmat tiesivät sen kyllä. Eläinsuojassa ei voitu loputtomasti pitää kissoja, joita palautettiin uudestaan ja uudestaan. Resurssit olivat rajalliset, ja päätökset tehtiin kylmästi, numeroiden perusteella.
Varis käänsi päätään ja katsoi aurinkoa. Hänellä oli kiire. Hänen piti ehtiä takaisin ennen kuin eräs tietty valkoinen kakadu heräisi päiväuniltaan.
***
Kakadun nimi oli Patu. Toiset linnut kutsuivat häntä Kenraaliksi, ja syystä. Patu hallitsi kotiaan kuin sotilaskomentaja. Kaksi kissaa ja yksi koira väistivät häntä käytävillä, eikä kukaan uskaltanut koskea hänen ruokakuppiinsa. Hän oli purrut kerran naapurin kultaisen noutajan korvasta ja toisella kertaa pelotellut ikkunan läpi kulkukissan niin pahasti, että tämä oli juossut päin roskakatosta.
Varis laskeutui ikkunalaudalle ja rykäisi kohteliaasti. Patu makasi keinutuolissa, mutta vain toinen silmä oli kiinni. Varis tiesi kokemuksesta, ettei Kenraali koskaan nukkunut kunnolla. Se teeskenteli.
— Hyvää iltapäivää, — varis sanoi ja sipaisi nokallaan höyheniään. — Olen pahoillani häiriöstä.
Kakadun silmä avautui. Se oli musta ja kiilsi kuin märkä kivi.
— Sinä, — Patu sanoi matalalla äänellä. — Se sama varis, joka viime keväänä yritti varastaa kuivattuja karpaloitani. Muistan sinut kyllä.
— Ne putosivat vahingossa lattialle, — varis vastasi diplomaattisesti. — Olin juuri palauttamassa niitä, kun te heräsitte. Ikävä väärinkäsitys.
Kakadu nousi istumaan ja kohotti töyhtönsä. Se oli valtava, keltainen kruunu, joka sai hänet näyttämään auringolta, joka oli suuttunut.
— Asiaan, — Kenraali sanoi. — Tai häivy.
Varis hengitti syvään. Tämä oli vaarallista. Kenraalin nokka pystyi murskaamaan pähkinän kuoren yhdellä napsauksella, ja sen kynnet olivat kuin puukonterät. Mutta varis oli nähnyt laatikossa tärisevän harmaan kissan, eikä se kuva lähtenyt hänen mielestään.
— Tarvitsen apuanne, arvoisa Kenraali. Kyse on hengestä.
Patu räpytti silmiään hitaasti.
— Kuuntelen.
Varis alkoi puhua. Hän kertoi eläinsuojasta, harmaasta kissasta, neljästä palautuksesta ja siitä, mitä "tilanteen katsominen" tarkoitti. Hän kertoi viimeisestä häkistä käytävän päässä ja siitä, että aikaa oli vain viikko.
Kun hän lopetti, kakadu oli hiljaa pitkään. Sitten hän nousi, käveli ikkunalaudalle ja painoi nokkansa lasia vasten.
— Meidän Annamme, — Patu sanoi hiljaa. — Hänellä on jo kaksi kissaa ja koira. Tämä talo pursuaa eläimiä. Etkö usko, että uusi kissa on liikaa?
— Annamma, — varis toisti tytön nimen. — Anteeksi, en tiennyt.
— Anna, — kakadu tarkensi. — Hän on Anna. Kaksikymmentäkahdeksanvuotias, opettaja, asuu yksin. Pelasti minut viisi vuotta sitten lintutarhasta, joka meni konkurssiin. Olin siellä viimeinen, jota kukaan ei halunnut, koska olin liian vanha ja liian aggressiivinen. Hän otti minut silti.
Varis katsoi Kenraalia uusin silmin.
— Siksi tulinkin teidän luoksenne, — hän sanoi. — Koska tiedän, että te ymmärrätte.
Kakadu kääntyi ja katsoi varista pitkään. Sitten hän nyökkäsi hitaasti.
— Kerro suunnitelmasi.
***
Seuraavana aamuna Anna lähti töihin kello puoli kahdeksan. Ulkona oli ohutta sumua ja maa oli liukas ensimmäisestä yöpakkasesta. Anna pysähtyi portilla etsimään avaimia laukustaan, kun kuuli sen: rääkäisyn, joka kuulosti siltä kuin joku olisi revitty kahtia.
Iso musta varis makasi maassa pari metriä hänestä. Sen vasen siipi roikkui oudosti, ja se potki ilmaa toisella jalallaan. Linnun suusta tuli käheää, epätoivoista raakkumista.
— Voi ei, ei, ei, — Anna henkäisi ja juoksi linnun luo. Hän kyykistyi ja ojensi kätensä hitaasti. — Pieni raukka, anna minun auttaa.
Varis nousi vaivalloisesti seisomaan, otti pari kompuroivaa askelta ja kaatui uudelleen. Anna yritti tarttua siihen, mutta lintu perääntyi, raahaten siipeään maassa, ja pääsi juuri ja juuri sormien ulottumattomiin.
— Älä pelkää, — Anna sanoi pehmeästi. — Vien sinut eläinlääkäriin. Tule nyt.
Hän yritti uudelleen. Varis pakeni taas, tällä kertaa hieman kauemmas. Aina kun Anna oli saamassa sen kiinni, se liikahti eteenpäin. Se näytti täysin avuttomalta, mutta jokin siinä liikkeessä oli outoa: lintu ei koskaan päästänyt häntä liian kauas, vaan odotti aina, kunnes hän oli melkein koskettamassa sitä.
Näin he etenivät. Katu kadulta, kortteli korttelilta. Varis ontui ja raakkui ja pakeni, Anna seurasi päättäväisesti. Hän oli niin keskittynyt lintuun, ettei huomannut, mihin suuntaan he olivat menossa, ennen kuin he seisoivat tutun rakennuksen edessä. Eläinsuojan portti oli auki.
Varis lakkasi ontumasta. Se nousi seisomaan molemmille jaloilleen, ravisteli siipeään — joka ei näyttänyt enää lainkaan vammautuneelta — ja lensi sisään avoimesta ovesta.
Anna jäi seisomaan paikalleen. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hän tiennyt, oliko hän nähnyt unta vai tulossa hulluksi. Sitten hän juoksi sisään.
Varis istui käytävän perimmäisen häkin päällä. Sen mustat höyhenet kiilsivät loisteputkien valossa, ja se katsoi Annaa suoraan silmiin. Sitten se katsoi alas.
Häkissä istui iso harmaa kissa. Se painoi kuonoaan kaltereita vasten ja yritti haistaa ilmaa. Vasen silmä oli samea, oikea tuijotti Annaa intensiivisesti, melkein anovasti. Kissa maukaisi hiljaa, äänellä, joka kuulosti kysymykseltä.
Anna luki häkin kyltistä tiedot: "Tane. Ikä noin 5 vuotta. Palautettu neljä kertaa. Näkövamma. Tarvitsee erityishuomiota. Aika varattu 15.10."
Hänen kurkkuaan kuristi. Neljä palautusta. Ja päivämäärä — se oli ensi viikolla.
— Sinäkö, — Anna kuiskasi varikselle. — Sinäkö toit minut tänne?
Varis raakkui kerran, terävästi, kuin sanoakseen: "Vihdoinkin."
Anna kääntyi työntekijöiden puoleen, jotka olivat kerääntyneet käytävälle seuraamaan outoa näytöstä.
— Minä otan hänet. Missä voin täyttää paperit?
Vanhempi työntekijä pudisti päätään.
— Kuulitko, mitä sanoin? Tane on palautettu jo neljä kertaa. Sillä on vain noin kaksi viidesosaa näkökyvystä. Se ei pärjää tavallisessa kodissa. Edelliset omistajat sanoivat, että se törmäilee huonekaluihin ja pelkää lapsia.
— Minulla ei ole lapsia, — Anna sanoi hiljaa. — On vain kaksi kissaa, koira ja kakadu. Ja ne kaikki ovat pelastettuja. Jokainen niistä oli joskus "se viimeinen, jota kukaan ei halua".
Hän katsoi taas kissaa. Tane oli noussut seisomaan häkissään ja painoi päätään kaltereita vasten. Se kehräsi.
— Tässä on jotain erityistä, — Anna sanoi. — En lähde ilman häntä.
***
Kului viikko. Varis istui tutulla ikkunalaudalla ja katseli sisään. Keittiössä tuoksui kanakeitolta, ja Patu keinui tuolissaan, mutta hän ei ollut yksin. Iso harmaa kissa makasi hänen vieressään, leuka kakadun olkapäätä vasten, ja kehräsi hiljaa.
— Hyvää iltaa, Kenraali, — varis sanoi. — Näen, että teillä on uusi tuttavuus.
Patu avasi silmänsä.
— Tane, — hän sanoi. — Tapasimme eilen kunnolla. Hän käveli suoraan päin tuolinjalkaa, sitten keittiön oveen, sitten eteisen peiliin. Sen jälkeen hän löysi minut ja on pysynyt siitä asti vieressäni.
— Entä muut? — varis kysyi ja vilkaisi olohuoneeseen, jossa kaksi muuta kissaa nukkui sohvalla.
— Ne yrittivät aluksi osoittaa mieltään, — Patu sanoi ja hänen silmänsä välähtivät. — Selitin niille uudet säännöt. Uskon, että viesti meni perille.
Hänen nokassaan oli edelleen pieni pala kissankarvaa. Varis päätti olla kysymättä.
— Toin sinulle jotain, — kakadu sanoi ja työnsi ikkunalaudalle kuivatun karpalon. — Anna kuivatti niitä itse viime syksynä. Ne ovat parempia kuin kaupan versiot.
Varis nielaisi karpalon ja nyökkäsi kiitollisena.
— Tane on hyvä kissa, — Patu jatkoi hiljaisella äänellä. — Aamulla hän yritti hypätä ikkunalaudalle ja putosi kolme kertaa. Neljännellä kerralla hän onnistui. Sitten hän istui tässä vieressäni ja katsoi ulos ikkunasta sillä yhdellä silmällään, joka näkee. Tiedätkö, mitä hän teki seuraavaksi?
Varis pudisti päätään.
— Hän nuoli nokkaani, — Patu sanoi. — Minun nokkaani, jota kaikki pelkäävät. Hän nuoli sitä kuin olisin ollut hänen emonsa.
He olivat hetken hiljaa. Sitten varis kysyi:
— Entä Anna? Mitä hän sanoi?
— Hän itki, — kakadu vastasi yksinkertaisesti. — Eilen illalla, kun Tane löysi hänet keittiöstä ja hyppäsi hänen syliinsä. Se oli vasta toinen päivä, mutta kissa tuli itse, omasta tahdostaan. Anna istui lattialla ja itki hiljaa, ja Tane nuoli hänen kyyneliään.
Varis käänsi katseensa pois. Jokin hänen rinnassaan tuntui lämpimältä ja kipeältä samaan aikaan.
— Jään tänne yöksi, jos sallitte, — hän sanoi.
Patu nyökkäsi.
— Ikkunalauta on lämmin. Ja huomenna kerrot minulle lisää tarinoita.
— Mistä tiesit, että minulla on tarinoita?
Kakadu katsoi häntä pitkään.
— Kaikilla variksilla on tarinoita. Te näette kaiken. Se on teidän kirouksenne ja lahjanne.
He nukkuivat yhdessä ikkunalaudalla, kolme olentoa: valkoinen kakadu, suuri harmaa kissa ja vanha musta varis. Ulkona satoi lokakuun ensimmäistä lunta, mutta sisällä oli lämmin. Aamulla Anna löysi heidät siitä, otti kuvan ja lähetti sen äidilleen. Viestissä luki: "Kolme syytä herätä huomenna."
Hän ei selittänyt enempää. Ei tarvinnut.
