Rahaa vai henki

Se oli yksi niistä aamuista, kun merituuli nipistelee poskia jo ennen auringonnousua. Öinen tihkusade oli tehnyt Hakaniemen torin kiveyksestä liukkaan, ja kiskaisin hupun tiukemmin päähäni, kun kaivoin avainta espressokärryn lukkoon. Neljättä vuotta samassa kulmassa, aina ennen kuutta. Kahvia ja pullaa, "kiitos hei".

Vasta puoli tuntia myöhemmin näin hänet. Vanha mies seisoi torin reunalla kädet syvällä ohuen, kulahtaneen villakangastakin taskuissa. Sama takki, jonka olin huomannut jo kolmena edellisenä aamuna. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan kääntynyt pois.

Hän lähestyi kärryäni hitaasti, arastellen. Etsi jotain taskuistaan – kolikoita, tietenkin. Sormet haparoivat, pysähtyivät, jatkoivat etsimistä. Sitten ne pysähtyivät kokonaan. Mies kohotti katseensa. Silmät olivat väsyneet, mutta jotenkin kirkkaat, sellaiset joiden takana tuntui olevan liikaa sanomatta jääneitä lauseita.

"Tuplaespresso", hän sanoi hiljaa. "Mutta… minulla taitaa olla vain…" – hänen äänensä häipyi kuulumattomiin.

Nauroin. Ihan kevyesti, ettei se tuntuisi säälinä. "Antaa olla. Meillä on tänään tarjous – aamun ensimmäinen asiakas saa kahvin ilmaiseksi."

Hän räpäytti silmiään. Otti pahvimukin molempiin käsiinsä kuin se olisi ollut posliinia. Sitten hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:

"Sinut vielä palkitaan tästä."

Katoin häntä hetken. Sitten nyökkäsin. "Pidä itses lämpimänä", vastasin ja käännyin takaisin höyrysuuttimen puoleen.

Hän käveli pois. En katsonut perään.

Kolme tuntia myöhemmin torilla alkoi olla jo vilkasta. Myin kahvia pari tusinaa kuppia, vaihdoin maitosäiliön, pyyhin tiskin. Oikeastaan olin jo ehtinyt unohtaa koko vanhuksen.

Kunnes musta Audi pysähtyi aivan kärryni eteen.

Autosta nousi nainen, jonka harmaa jakkupuku maksoi todennäköisesti enemmän kuin minun koko kahvikärryni. Mukanaan hänellä oli salkku, ja kävellessään hän katsoi minua kuin olisi tullut ostamaan torin kiveystä ja minä sattuisin olemaan tiellä.

"Linnea Mäkelä?" hän kysyi seisahtuen tiskin eteen.

"Öö… joo, kyllä. Mitä…"

"Odotan Joelin asianajajaa. Hän tulee aivan kohta."

"Anteeksi… kuka Joel?"

Nainen ei vastannut. Sen sijaan hän avasi salkkunsa ja asetti tiskille mustan nahkakansion. Avasi sen. Sisällä oli pinkka papereita, joiden yläreunassa komeili asianajotoimiston logo. Ja heti etusivulla, lihavoidulla fontilla:

"TESTAMENTTI – Luonnos"

Vedin henkeä.

"Minä… en ymmärrä. En minä tunne ketään Joelia."

Samalla hetkellä paikalle saapui toinen henkilö. Vanhempi mies, puku päällä, mustat nahkasalkkunsa edellisen naisen tavoin. Mutta hänen ilmeensä oli toisenlainen. Vakava. Melkein huolestunut.

"Linnea Mäkelä?" hän toisti.

Nyökkäsin. Kurkkua kuivasi.

Hän ojensi minulle kynän. Painavan, kultaisen täytekynän, jossa luki kaiverrettuna nimi: *Ignatius & kumppanit*.

"Kuten kollegani varmasti jo selitti", hän sanoi, "Joel Bergman on tänä aamuna allekirjoittanut asiakirjat, joiden mukaan teistä tulee hänen koko omaisuutensa ainoa perijä."

Torin äänet tuntuivat vaimenevan. Lokin kirkuna kaukaa, jostain. Ja oma hengitykseni, raskas.

"Paljonko… paljonko se on?"

Asianajaja katsoi minua hetken suoraan silmiin.

"Bergmanin omaisuus koostuu kahdesta sijoitusasunnosta Helsingin keskustassa, viidestä metsäpalstasta Pohjois-Karjalassa, Nesteen osakkeista noin 900 000 euron arvosta ja 1,4 miljoonan euron käteisvaroista. Yhteensä puhumme noin 3,2 miljoonasta eurosta."

Polveni melkein pettivät. Tartuin kärryn reunaan.

"Mutta", asianajaja jatkoi, ”ennen kuin allekirjoitatte mitään, teidän on syytä lukea erityisehto.”

Hän käänsi paperinipun sivulle 4. Osoitti kappaletta, joka alkoi sanoilla:

*Perinnön vastaanottaja sitoutuu viipymättä…*

Luin. Aluksi hitaasti. Sitten uudelleen, nopeammin. Ja kolmannen kerran, koska aivoni eivät suostuneet rekisteröimään sanoja.

"Tämä… tämä on…"

"Kyllä", asianajaja sanoi hiljaa. "Herra Bergman on hyvin tarkka. Hän on määrännyt, että koko omaisuus siirtyy teille VAIN, jos suostutte ottamaan asumaan hänen 38-vuotiaan veljentyttärensä. Välittömästi. Omalle vastuullenne."

"Veljentyttären? Mutta… miksi? Mitä vikaa hänessä on?"

Toinen asianajajista, nainen, katsoi minua nyt melkein osaaottavasti.

"Sofia Bergman on ollut isänsä kuoltua holhouksen alaisena kymmenen vuotta. Hänen diagnoosinsa on skitsofrenia. Vaikea, ennustamaton muoto. Kolmen kuukauden sisällä hän on käynyt läpi kaksi pakkohoitojaksoa. Hoitokoti ei ota enää vastuuta, ja ainoa vaihtoehto on yksityinen suljettu laitos. Herra Joel ei halua sitä."

"Joten… hän haluaa, että MINÄ…"

"Kyllä. Te asutte veljentyttären kanssa, huolehditte hänestä, vastaatte kaikesta. Tai sitten ette saa mitään."

Nauroin. En siksi, että se oli hauskaa. Vaan siksi, että se oli aivan liian järkyttävää käsittää.

Mieleeni tuli aamuinen vanhus. Ne kirkkaat silmät. *Sinut vielä palkitaan tästä.*

Se ei ollut kiitos. Se oli varoitus.

Kävelin hetken ympäri kärryä, hieroin ohimoitani. 3,2 miljoonaa euroa. Summa, jolla en koskaan enää tekisi aamuvuoroa torilla, vesisateessa, kolmen tunnin yöunilla. Summa, jolla äitini saisi vihdoin kunnon hoidon, enkä minä enää heräisi joka yö laskemaan rahoja.

Mutta Sofia. Tuntematon nainen, jonka mieli oli rikki tavalla, jota en osannut edes kuvitella.

"Entä jos sanon ei?" kysyin hiljaa.

"Omaisuus palautuu valtiolle. Joel Bergmanilla ei ole muita perillisiä."

"Ja hän… hän aikoo…"

"Herra Bergmanin terveys on heikentynyt huomattavasti. Lääkärit antavat muutaman viikon."

Katsoin taas papereita. Pienen tekstin seassa oli Sofian kuva – paperiliittimellä kiinnitetty, musta-valkoinen. Nainen katsoi kameraan ilmeellä, jota en osannut tulkita. Pelokas? Epäluuloinen? Yksinäinen?

Otin kynän käteeni.

"Mitä minun pitää tehdä?" kuiskasin.

"Allekirjoittaa kaikki kolme kappaletta. Sen jälkeen haette Sofian huomenna kello yhdeksältä Auroran sairaalan osastolta C."

"Entä… entä jos hän ei tule?"

Asianajaja nainen hymyili. Ensimmäistä kertaa.

"Osasto C on suljettu osasto, neiti Mäkelä. Hänellä ei ole muuta paikkaa minne mennä."

Kynä pysähtyi paperin yläpuolelle. Sormeni vapisivat. Jostain kaukaa kuulin tutun äänen – "yksi lattepieni vielä, kiitos" – mutta en pystynyt kääntymään. En irrottamaan katsettani musteesta.

Ajattelin sitä kahvikuppia. Sitä, miten vanhuksen kädet lämmittivät mukin pintaa.

*Palkitaan.*

Vedoin nimeni paperiin.

Seuraava aamu.

Auroran sairaalan käytävät haisivat kloorille ja jollekin makealle, sairaalle. Hoitaja talutti käytävää pitkin naista, jolla oli likaiset, pitkät hiukset ja liian iso takki, varmaan sairaalan varastosta.

Sofia pysähtyi nähdessään minut. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin setänsä – kirkkaat, mutta jotenkin tyhjät, kuin ikkuna jonka takana ei ollut ketään kotona.

"Sinäkö se olet?" hän sanoi. Ääni oli karhea, epäilevä. "Se typerys, joka antoi sedälle ilmaista kahvia?"

Nyökkäsin.

Hän naurahti. Ääni kimmasi käytävän kaakeleista.

"Sedällä on aina ollut huono huumori. Tiesitkö, että hän antoi kerran koko kesämökin naiselle, joka auttoi hänet tien yli?"

Otin askeleen lähemmäs.

"Lähdetään kotiin", sanoin.

Hän katsoi minua pitkään. Loputtoman pitkään. Sitten hän kohautti olkapäitään, työnsi hoitajan käsivarren sivuun ja käveli ohitseni kohti ulko-ovia.

Pysähdyin vielä hetkeksi. Kaivoin taskustani eilisen kynän – kultaisen, painavan, kaiverruksella. Pyörittelin sitä sormissani.

Ulkoa kuului Sofian ääni, terävä ja käskevä:

"No? Tuletko vai meinaatko seistä siellä koko päivän?"

Puristin kynää nyrkkiini. En tiennyt, olinko juuri pelastanut jonkun vai tuhonnut oman elämäni. Mutta kun astuin ovesta ulos ja näin Sofian kasvot aamuauringon valossa, vannon nähneeni tutun ilmeen. Pelokas. Epäluuloinen.

Yksinäinen.

Kolmelta iltapäivällä soitin äidilleni. Kerroin, että muutan pois yksiöstäni. Että meille on tulossa… kämppis. Ja että minulla on nyt varaa siihen hoitoon, josta olimme puhuneet vuosia.

"Oletko juonut jotain?" äiti kysyi.

Katsoin sohvalle, jossa Sofia istui kädet polvien ympärillä. Hänen huulensa liikkuivat äänettömästi – keskustelu jonkun sellaisen kanssa, jota en nähnyt.

"En", vastasin. "Mutta minusta tuntuu, että juon vielä. Paljon."

Laskin puhelimen pöydälle ja istuin Sofiaa vastapäätä.

"Tykkäätkö mustikkapiirakasta?" kysyin.

Hänen huulensa pysähtyivät. Silmät tarkentuivat minuun – oikeasti tarkentuivat – ensimmäistä kertaa.

"Mummi teki ennen", hän kuiskasi.

"Minäkin teen."

Ja siinä me istuimme, kaksi ventovierasta, kolmen miljoonan euron ja yhden hulluuden sitomina, keskellä olohuonetta jonka vuokran en tiennyt voivani maksaa kuukautta pidempään.

Paitsi että nyt voisin.

Rate article
Fajna Tajna
Rahaa vai henki