Elias työnsi kätensä syvemmälle takin taskuihin ja käänsi katseensa kohti Kainuun korpea. Oli marraskuun lopun aamu, hämärä vielä viivytteli kuusikossa. Mies oli tottunut siihen. Kahdeksantoista vuotta Riistakeskuksen erätarkastajana oli opettanut, ettei luonto kysellyt lupia.
Hän käynnisti moottorikelkan ja lähti hitaasti kohti pohjoista reittiä. Päivän ohjelmassa oli tarkastaa Ilveskallion seutu. Pari viikkoa sitten oli tullut ilmoitus mahdollisesta laittomasta ansoituksesta, eikä sitä voinut jättää sikseen. Lumikenkäjälkiä oli löytynyt sieltä sunnuntai-iltana.
Pakkanen oli kiristynyt yön aikana. Puut seisoivat hiljaisina kuin tuomiota odottaen. Elias sammutti moottorin kallion juurelle, otti repun ja kiikarit, ja lähti nousemaan rinnettä ylös. Kallio oli jyrkkä, varsinkin itäpuolelta, missä maa mureni suoraan parinkymmenen metrin pudotukseen.
Hän oli juuri pysähtynyt vilkaisemaan kompassia, kun ääni kantautui tuulen mukana. Ei se ollut tuuli, ei risahdus. Vaan vinkaisu. Ohut, käheä ja epätoivoinen.
Elias jähmettyi. Koira, vanha suomenpystykorva Sisu, oli jäänyt kelkan viereen, mutta tämä ääni ei ollut koiran. Se tuli ylhäältä, kallion reunalta. Hän otti muutaman varovaisen askeleen ja kurkisti varovasti jäätyneen sammaleen yli.
Näky pysäytti hengityksen. Ilves. Täysikasvuinen naaras riippui etutassujensa varassa kielekkeellä. Sen takajalat roikkuivat tyhjän päällä. Verinen juova kulki kylkeä pitkin, ja vasen korva oli revennyt. Se yritti kiskoa itseään ylös, mutta voimat eivät riittäneet. Kynnet raapivat jäistä kiveä tuloksetta.
Ilves käänsi päänsä ja katsoi suoraan Eliasta. Keltaisiin silmiin syttyi hetkessä alkukantainen pelko, sitten puolustus. Se murahti matalasti, korvat litistyivät päätä vasten. Sen ruumis jännittyi kuin vieteri.
Elias tiesi, ettei aikaa ollut. Yksi liikahdus väärään suuntaan, ja eläin putoaisi. Hän painautui mahalleen kalliota vasten, laski repun viereensä ja ojensi kätensä hitaasti. Sormet tärisivät kylmästä, mutta vielä enemmän siitä, mitä hän aikoi tehdä.
"Rauhallisesti… Annahan olla nyt…"
Hän tarttui hitaasti eläimen etukäpälään, sitten toiseen. Ilves riuhtaisi itseään taaksepäin ja miltei tempaisi miehen mukanaan. Elias tunsi, kuinka kengät luisuivat jäisellä kalliolla, ja polveen koski kuin veitsi. Hän puri hammasta ja kiskoi. Lihakset huusivat, niskaa poltti. Toinen sandaali raapi tyhjää ilmaa, ja hän kuuli, kuinka kynnet repivät kankaan hänen hihastaan.
Hän veti vielä kerran, koko kehollaan, ja kiskaisi ilveksen kallionreunan yli. Eläin kierähti lumeen, hengitys höyryten. Elias lysähti sammaleelle, kädet tärisivät hallitsemattomasti. Hän käänsi katseensa naaraaseen, odotti, että se pakenisi välittömästi.
Mutta ilves ei paennut. Se jäi makaamaan parin metrin päähän, katse nauliutuneena mieheen. Sen hengitys tasaantui hitaasti. Elias nousi istumaan ja huomasi, että eläimen oikea etukäpälä oli vääntynyt luonnottomaan asentoon — murtuma, selvästi. Se ei pystyisi liikkumaan pitkälle.
Hän avasi repun, otti sieltä ensiapupakkauksen ja termospullon. Kaatoi kuumaa mehua korkkiin ja asetti sen varovasti kalliolle itsensä ja ilveksen väliin. Eläin nuuhkaisi ilmaa, korvat liikkuivat. Se ei juonut, mutta ei myöskään hyökännyt.
Silloin Elias teki päätöksen. Hän laskeutui varovasti alas kelkalle, otti pressun ja ensiapulaukusta lastoitusvälineet, ja palasi. Ilves ei ollut liikkunut. Sen silmät seurasivat jokaista liikettä, mutta se ei enää murissut.
Hän heitti pressun varovasti eläimen ylle ja kietoi sen nopeasti, tiukasti mutta ei kuristaen. Ilves rimpuili hetken, mutta rauhoittui, kuin ymmärtäen, ettei vastarinta auttanut. Elias nosti nyytin varovasti reppuselkään ja lähti laskemaan rinnettä alas. Jokainen askel painoi, jokainen henkäys oli terävä viilto keuhkoissa.
Mökille päästyään hän laski ilveksen eteisen lattialle ja sytytti kamiinan. Lääkkeet, lasta, side. Hän työskenteli hitaasti, puhuen koko ajan matalalla äänellä, rauhoittavalla muminalla, vaikka kädet yhä tärisivät. Eläin kesti toimenpiteen nuolematta, katse tiukkana, hengitys raskaana.
Yöllä Elias heräsi koputukseen. Se tuli oven takaa — ei koputus, vaan raapaisu. Hän nousi ja avasi oven. Pressu oli mytyssä eteisen nurkassa, mutta ilves seisoi ovella. Se katsoi häntä hetken, keltaiset silmät laajentuneina kamiinan kajossa, ja hävisi sitten yöhön. Lumeen jäi kolmen tassun jälki, neljäs laahasi vielä kevyesti perässä.
Talvi kului. Elias jatkoi töitään, mutta aina Ilveskallion lähellä hän hidasti. Peltojen laidalla, kannon päältä, saattoi nähdä istuvan hahmon. Aamuhämärässä, kun hän lähti kelkalla, saattoi huomata liikettä puurajan tuntumassa.
Helmikuun viimeisenä tiistaiaamuna hän löysi portailtaan rusakon. Sen kaula oli katkaistu siististi, ja ruumis oli aseteltu keskelle kuistia, aivan kynnystä vasten. Lumeen oli painautunut tuttu tassunjälki — nyt jo neljä, vahvemmin ja syvemmin.
Viikkoa myöhemmin, kun Elias oli tekemässä iltalenkkiä pellonreunassa, ilves astui esiin kuusien takaa. Se ei väistänyt. Se käveli suoraan miestä kohti, hitaasti ja päättäväisesti, pysähtyen parin metrin päähän. Sen perässä seurasi kolme pentua, pientä täplikästä palleroa, jotka kurkistelivat emonsa takaa uteliaina, korvat hörössä.
Emo kääntyi katsomaan pentujaan, sitten takaisin Eliakseen. Se laskeutui makuulle lumeen, sulki hitaasti silmänsä ja huokaisi syvään. Pennut uskaltautuivat emonsa viereen, osa alkoi välittömästi kiipeillä tämän selän yli.
Elias seisoi liikkumatta. Pakkanen nipisteli poskia, henkäykset muuttuivat valkoiseksi pilveksi. Hänen silmäkulmaansa kohosi kosteutta, mutta se ei johtunut kylmästä.
Yksi pennuista, pienin ja rohkein, irrottautui laumasta ja otti epävarmoja askelia eteenpäin, miestä kohti. Sen pieni nenä nyki, viikset tutisivat. Elias kyykistyi hitaasti ja kurotti kätensä. Pentu nuuhkaisi sormenpäitä ja työnsi päätään varovasti kouraan.
Ilvesemo avasi silmänsä. Se katsoi tilannetta, lepuutti sitten päänsä takaisin käpälilleen ja sulki silmänsä uudestaan. Korvat kuitenkin liikkuivat, seurasivat pienen askeleen ääniä lumessa.
