Leena oli jo pitkään valittanut naapurinsa asunnosta tulevasta hajusta.
”Seitsemän kissaa pienessä kaksiossa. Ei sellainen voi olla terveellistä.”
Naapurissa asui eläkeläinen nimeltä Aili. Hän puhui vähän, kantoi kotiin kissanruokaa ja sulki oven nopeasti perässään.
Taloyhtiö teki tarkastuksen.
Asunto oli siisti. Kissat näyttivät hyvin hoidetuilta, eikä sääntörikkomuksia löytynyt.
Leena ei uskonut tulosta.
Hän alkoi tarkkailla Ailin elämää. Hän kirjoitti muistiin vierailijat, kauppakassit ja kellonajat.
Erityisesti häntä askarruttivat apteekkipussit.
Niissä oli sidetarpeita, lääkkeitä ja ravintoliuoksia, joita ei ollut tarkoitettu eläimille.
Eräänä yönä Leena kuuli seinän takaa miehen puhuvan.
Aili väitti television olleen päällä.
Sitten koko talosta katkesivat sähköt.
Ailin asunnossa oli täysin hiljaista.
Leena koputti, mutta ovi avautui itsestään.
Harmaa kissa käveli käytävälle, naukaisi ja palasi sisälle.
Leena seurasi sitä taskulampun valossa.
Makuuhuoneessa Aili makasi lattialla. Sängyn vieressä oli tippateline.
Peiton alla lepäsi laiha mies, jonka kasvot Leena tunnisti heti.
Hän oli Ailin puoliso Juhani, jonka muistotilaisuus oli pidetty taloyhtiön kerhohuoneessa kolme vuotta aiemmin.
Juhani oli kadonnut talvisella kalastusmatkalla. Hänen veneensä löydettiin jäältä, mutta miestä ei koskaan löydetty.
— Tämä ei voi olla totta, Leena kuiskasi.
Juhani avasi silmänsä.
— Auta Ailia.
Leena soitti ambulanssin.
Sairaalassa selvisi, että Aili oli uupunut ja Juhani vakavasti sairas.
Parin aikuinen tytär saapui seuraavana päivänä ja kertoi, mitä oli tapahtunut.
Juhani ei ollut pudonnut jäihin.
Hän oli saanut kalastusretkellä voimakkaan kohtauksen, menettänyt muistinsa ja harhaillut läheiselle tielle. Rekka-auton kuljettaja oli vienyt hänet sairaalaan toiselle paikkakunnalle.
Juhanilla ei ollut henkilöllisyystodistuksia, eikä hän osannut kertoa nimeään.
Hän oli viettänyt vuosia hoivakodissa tuntemattomana potilaana.
Muisti alkoi palautua hitaasti. Eräänä päivänä hän muisti taloyhtiön pihan vanhan koivun ja Ailin nimen.
Tytär löysi hänet vasta muutamaa kuukautta aiemmin.
— Miksi ette kertoneet meille? Leena kysyi.
— Isä ei halunnut nähdä ketään, tytär vastasi. Hän oli muuttunut paljon ja tiesi olevansa kuolemansairas.
Aili oli halunnut kunnioittaa hänen päätöstään.
Kissat olivat pysyneet Juhanin vierellä yöt, jolloin hän oli levoton. Niiden vuoksi huoneen ovi pidettiin aina raollaan.
Haju ei lopulta tullut kissoista.
Rakenteisiin oli vuotanut kosteutta rikkinäisestä viemäriputkesta. Taloyhtiö oli sivuuttanut Ailin ilmoitukset, koska asia yhdistettiin automaattisesti eläimiin.
Leena tunsi häpeää.
Hän oli pitänyt kirjaa jokaisesta kissanruokapussista, mutta ei ollut koskaan kysynyt, tarvitseeko Aili apua.
Juhani palasi vielä kuukaudeksi kotiin.
Leena kävi kaupassa ja vei ruokaa. Hän ei yrittänyt kysellä menneistä.
Eräänä iltana Juhani sanoi:
— Sinä taisit olla se nainen, joka aina kolisteli käytävässä.
Leena punastui.
— Minä tarkkailin teitä.
— Sitten tiedät, että Aili tarvitsee aamulla kahvia ennen kuin hän puhuu kenellekään.
Juhani kuoli rauhallisesti kotona.
Hautajaisten jälkeen Aili antoi Leenalle pienen valokuvan, jossa Juhani piti sylissään harmaata kissaa.
— Hän piti sinusta lopulta, Aili sanoi.
— En ansainnut sitä.
— Ehkä et. Mutta ihmiset voivat tehdä paremmin sen jälkeen, kun he ovat tehneet väärin.
Putki korjattiin, ja haju katosi.
Leena repi muistikirjastaan kaikki merkinnät.
Ensimmäiselle tyhjälle sivulle hän kirjoitti:
”Kysy ennen kuin päätät.”