— Varmistan, ettei tätä lasta kohdella virheenä, jonka voi palauttaa, Sanna sanoi.
Emilia tuijotti vauvan kasvoja.
Tytön vasemmalla poskella ja ohimolla oli tumma vaaleanpunainen syntymämerkki.
— Meille sanottiin, että tutkimusten jälkeen lapsi olisi täysin virheetön, Jari sanoi.
Kätilö katsoi häntä järkyttyneenä.
— Hän on terve. Syntymämerkki ei tee lapsesta viallista.
Lääkäri selitti, ettei alkion tutkimuksilla voitu ennustaa verisuoniperäistä ihomuutosta. DNA-testi vahvisti myöhemmin, että vauva oli Emilian ja Jarin biologinen lapsi.
Silti he kieltäytyivät viemästä häntä kotiin.
Sanna antoi tytölle nimeksi Aino.
Hänen omat lapsensa hyväksyivät vauvan nopeasti. He auttoivat vaipanvaihdossa ja työnsivät pinnasängyn Sannan makuuhuoneen viereen.
Emilia ei soittanut kuukausiin.
Kun Aino oli seitsemän kuukauden ikäinen, Emilia ilmestyi ovelle.
— Haluan nähdä tyttäreni.
— Miksi nyt?
— Lääkäri sanoi, että merkkiä voidaan vaalentaa.
Sanna katsoi sisartaan pitkään.
— Entä jos sitä ei voitaisi?
Emilia ei vastannut.
Oikeudelliset selvitykset kestivät pitkään. Jari ei osoittanut kiinnostusta lapseen. Emilia vaihtoi mieltään useita kertoja.
Lopulta Sannasta tuli Ainon laillinen äiti.
Viisivuotiaana Aino kutsui syntymämerkkiään omaksi iltaruskokseen. Hän ei pitänyt sitä häpeänä, koska kukaan kotona ei ollut opettanut häntä häpeämään.
Emilia pyysi myöhemmin anteeksi.
— Olin heikko.
— Olit aikuinen, Sanna vastasi. — Aino oli vastasyntynyt.
Sanna lupasi, että Aino saisi aikanaan itse päättää, halusiko tavata biologisen äitinsä.
Vanhemmuus ei synny siitä, kenen soluista lapsi on saanut alkunsa.
Se syntyy jokaisena yönä, jolloin joku nousee hänen itkunsa vuoksi.
Jokaisena päivänä, jolloin joku sanoo:
Sinun ei tarvitse olla täydellinen, jotta rakastaisin sinua.