Pressun alla makasi kuusi vastasyntynyttä pentua.

Viisi niistä liikkui heikosti toisiaan vasten. Kuudes oli kylmä ja lähes liikkumaton.

— Jukka! Tänne heti! Antti huusi. — Älkää koskeko vajaan!

Emo seisoi ovella ja vinkui. Se ei enää murissut.

Kun Antti nosti heikoimman pennun, katon palkki rasahti.

— Ulos! Katto sortuu! Jukka huusi.

Miehet löysivät laatikon ja siirsivät pennut siihen. Viimeisen pennun kohdalla osa katosta putosi oven eteen.

Emo alkoi kaivaa lautoja tassuillaan.

Työntekijät nostivat palkin rautakangilla ja saivat Antin ulos.

Eläinlääkärissä kylmin pentu laitettiin lämpöön ja nesteytykseen. Emo pysyi koko ajan pentujen vieressä.

Illalla eläinlääkäri ilmoitti pennun selviävän.

Purkamista siirrettiin. Miehet rakensivat pihalle väliaikaisen suojan emolle ja pennuille.

Muutaman viikon kuluttua jokaiselle pennulle löytyi koti.

Emo jäi Antille.

Hän antoi sille nimeksi Ruska.

Kun vaja myöhemmin purettiin, tilalle rakennettiin pieni verstas. Ruska sai lämpimän koirankopin, mutta se nukkui mieluummin talon kuistilla.

Antti muisti aina aamun, jolloin yksi laiha kulkukoira pysäytti kokonaisen työryhmän.

Se ei suojellut vanhaa rakennusta.

Se suojeli elämää, jota ihmiset eivät vielä nähneet.