Vesitippa putosi hanasta altaaseen. Toinen. Kolmas. Laskin niitä, kun käytävästä kantautui vaimeaa kiroilua ja pahvilaatikoiden raapivaa ääntä betonilattiaa vasten. Olin tullut vapaapäivänäni tänne Kalliosta Hakaniemen suuntaan siivotakseni yksiöni. Edellinen vuokralainen oli lähtenyt eilen, uusi allekirjoittanut sopimuksen toissapäivänä. Avaimet piti luovuttaa huomenna kello kaksitoista.
Rappeutuneen kerrostalon rappukäytävässä tuoksui märkä kipsi ja joku pistävä pesuaine. Vilkaisin oven ketjun raosta. Anoppini Aila seisoi porraskäytävässä violetissa villakangastakissaan ja viittoili kahdelle miehelle, jotka kantoivat pahvilaatikoita hissin ovelle päällekkäin. Hänen veljensä Jorma ja hänen miehensä Markku, tunnistin heti. Kolmikko puuskutti.
— Mitä täällä tapahtuu? kysyin, enkä avannut ovea kuin kymmenen sentin raolleen.
Aila kääntyi. Huulilla käväisi hymy, jonka tunsin hyvin. Se edelsi aina vaatimusta.
— No, täällähän sinä olet. Hyvä. Elina lähti Erkin luota. Rytäkässä repivät toistensa hiuksia keittiön lattialla. Tarvitsee paikan, jossa hengähtää. Sinun kämppäsi on tyhjillään. Tämä on vain väliaikaista.
— Ei ole tyhjillään, sanoin rauhallisesti. — Huomenna muuttaa uusi vuokralainen. Kaikki on sovittu.
Jorma laski laatikon maahan. Sisällä kilahti. Tunnistin äänen. Ei mitään Arabian posliinia – kirkasta lasia. Ailan äidiltään perimä pöytäastiasto, jota säilytettiin kuin kansallisaarretta, vaikka kukaan ei koskaan kattanut sillä pöytää.
— Siellä on mummin kristallit! varoitti Aila veljeään. — Pidä huolta!
Hän silitti takkinsa hihansuuta ja lähestyi oveani muutamaa askelta. Ääni muuttui. Ei enää kiireinen, vaan selittävä. Pehmeä. Sellainen, jota käytetään tottelemattomalle lapselle.
— Petra, ymmärräthän. Tämä on perheen sisäinen asia. Elina on siskosi. Melkein. Aviomiehesi Tero soitti minulle eilen illalla. Sanoi, että tämähän on mitä ilmeisin ratkaisu. Sinä et edes siellä asu. Miksi talo seisoisi tyhjillään?
Tero. Mieheni. Oli siis luvannut minun omaisuuteni jo eilen. Katsellessamme iltauutisia ja jakaessamme iltapalaa – makaronilaatikkoa Prismasta – hän oli tiennyt koko ajan, ettei aikonut kertoa minulle mitään. Tiesin tasan tarkkaan, mistä tässä oli kyse. Tämä yksiö ostettiin kaksi vuotta ennen vihkimistä. Laina maksettiin omalta tililtäni. Korkojen nousun aikaan olin myynyt mummoni vanhan mökkirantaan asti selvitäkseni eristä. Teron perheelle tämä asunto ei koskaan ollut minun. Se oli reservi. Varasto. Heidän yhteinen turvaverkkonsa odottamattomia tilanteita varten.
— Tero ei omista tätä asuntoa, sanoin.
— Tero on sinun miehesi, Aila vastasi painokkaasti. — Mitä se sellainen avioliitto on, jos on sinun ja minun. Talo vaihtuu, rahat vaihtuu, se on yhtä. Avaa nyt ovi ja päästä Jorma sisään. Laatikot painavat.
Kaivoin puhelimen taskusta. Aila henkäisi helpottuneena. Luuli minun soittavan Terolle pyytääkseni luvan. Valitsin numeron.
Tero vastasi kolmannella hälytyksellä. Taustalla kuului työpaikan avokonttorin kuminaa.
— Petra? Mitä asiaa?
— Äitisi on täällä kahden miehen ja viidentoista pahvilaatikon kanssa. Haluaa sisarellesi minun avaimeni. Sanoit kuulemma, että se sopii.
Linjalla oli hiljaista. Sitten nopeaa hengitystä, papereiden rapinaa. Tero yritti keksiä selitystä.
— No, tuota… kun äiti soitti ja selitti tilanteen… Elina oli ihan rikki. Itki puhelimessa. Sanoin, ehkä Petra voi joustaa muutaman viikon. Ajattelin, että ehdotetaan. Eihän siinä ole mitään pahaa.
— Ehdotetaan? Minulle? Milloin ehdotit?
— Älä nyt viitsi takertua sanamuotoihin. Ollaan joustavia. Perhe auttaa perhettä. Minä voin maksaa jotain korvausta… joskus… kun palkka tulee.
— Tero, tämä ei ole mikään perhekokous. Sinä lupasit minun asuntoni kysymättä minulta. Eilen. Samalla kun söit mun makaronilaatikkoani.
— Älä nyt, kulta…
Suljin puhelimen.
Katsoin Ailaa oven raosta. Hänen veljensä seisoi käytävällä kädet lantiolla, miesparka oli aivan hiestä märkä.
— Kuulehan nyt, tyttö, Aila aloitti uudestaan. Kovemmalla äänellä. — Tämä on periaatekysymys. Sinä alat nyt vääntää jostain tyhjästä. Minähän sanoin, kyllä tämä järjestyy. Odota vain. Naapuritkin kyselivät jo, että mitä täällä oikein kannetaan. Menee maine.
— Aila. Tämä asia ei ole auki. Huomenna tänne tulee uusi vuokralainen. Laatikot ja kristallit voitte kantaa takaisin.
Ailan kasvot punastuivat. Tarttui ovenkahvaan, jota pidin paikallaan ketjulla.
— Minä pudotan tämän kristallin tähän betoniin! Katsotaan, kuinka hauskaa sinulle on astua sirpaleiden yli!
— Pudota, sanoin ja katsoin häntä suoraan silmiin. — Taloyhtiön siivooja Irma täyttää ensi viikolla kuusikymmentä. Tykkää varmasti uusista laseista.
Työnsin oven kiinni. Lukko naksahti.
Käytävästä kantautui vielä puoli tuntia Ailan kiihtynyttä puheensorinaa ja laatikoiden raahaamista hissiin ja pois. Minä hankasin kylpyhuoneen kaakeleita ja kuuntelin, kuinka hissin ovi kolahti viimeisen kerran.
Illalla palasin Töölöön, vuokrakaksioomme. Tero istui keittiössä. Pöydällä oli tyhjä kahvikuppi ja puoliksi syöty ruispala. Uunia ei oltu laitettu päälle. Hän ei katsonut minuun.
— Nöyryytit äitini koko taloyhtiön edessä.
Ripustin takkini naulaan ja istuin pöydän toiselle puolelle. Lankku oli tahmainen, sokerista.
— Puolustin omaisuuttani. Sitä, jonka omin käsin hankin ennen sinua. Mitä sinä aioit tehdä?
Tero nousi seisomaan. Tuuppasi tuolin taaksepäin niin että se kolahti hellan reunaan.
— Omaisuuttasi! Aina vain omaisuuttasi! Elina oli itsemurhan partaalla, ymmärrätkö? Itki putkessa puoli tuntia. Meidän piti auttaa! Mutta sinä mietit vain euroja!
— Viime syksynä kun yhtiövastike nousi ja minulla oli viisikymmentä euroa tilillä, sinä sanoit, että ne ovat minun ongelmani. "Oma lainasi, oma murheesi". Oliko sekin silloin yhteistä?
— Se on eri asia! Tero karjaisi. — Se oli ennen meitä! Silloin ei ollut hätätilannetta!
— Se oli minun koko elämäni ennen sinua, sanoin ja nousin itsekin seisomaan. — Et voi tulla kuvioihin ja vaatia puolia siitä, mitä minä rakensin, kun et ollut paikalla.
— Minä lupasin jo! Tero huusi. — Kerroin äidille, että Petra on ihana ja suostuu. Mitä minä nyt sille selitän?
— Kerrot totuuden. Että lupasit jotain, mikä ei ole sinun.
Tero tuijotti minua. Silmät pullistuivat, ohimo sykki.
— Sinä olet kylmä ja itsekäs narttu.
— Ehkä, sanoin hiljaa. — Mutta omistan asuntoni.
Hän seisoi hetken paikoillaan. Sitten tempaisi keittiön seinältä kännykän laturin.
— Joko Elina muuttaa huomenna siihen yksiöön, tai minä muutan äidilleni.
Katsoin häntä ja mietin, kuinka monta kertaa tätä samaa uhkausta oli käytetty ennenkin. Aina kun jokin ei mennyt hänen tahtonsa mukaan, laukku oli valmiina eteisessä.
— Tarvitsetko kassia? Kysyin.
— Mitä?
— Kysyin tarvitsetko kassia. Mulla on tuolla komerossa se sininen Ikean kassi, se kestää painoa. Laukkuihin ei mahdu.
Tero ei sanonut mitään. Tuijotti minua suu auki. Sitten kääntyi, marssi eteiseen ja alkoi repiä vaatteita henkareista. Kuului ritinää, nappeja putosi lattialle. Hän paiskoi ovea, kolisteli kenkiä, odotti minun juoksevan perään.
Istuin keittiössä ja kaadoin itselleni lasin vettä. Join hitaasti. Laskin lasin pöydälle. Eteisen ovi pamahti kiinni kello puoli kymmenen.
Avain jäi kenkätelineelle.
Kolme viikkoa myöhemmin puhelin soi. Olin juuri purkamassa muuttolaatikoita uudessa asunnossani Arabianrannassa. Aila.
— Petra, kulta. Täällä ollaan. Kuulehan, Terolla on se talvitakki unohtunut sinne eteisen kaappiin. Voisitko tuoda sen viikonloppuna? Hän palelee töissä.
— Aila. Teron loput tavarat ovat eteisen nurkassa odottamassa. Hän voi tulla hakemaan ne milloin haluaa.
— No älä nyt viitsi. Tulisi nyt edes käymään. Juodaan kahvia ja puhutaan. Elinakin on palannut Erkin luo, asiat on hyvin. Ei sitä asuntoa enää tarvita.
— En tule, sanoin. — Jätän takin huoltoon maanantaina, jos se ei perjantaihin mennessä ole haettu.
Katkaisin puhelun.
Katsoin ikkunasta ulos. Meri oli harmaa ja kylmä. Uudessa kodissani tuoksui maali ja pahvi. Nostin lattialta vanhan Arabian kynttilänjalan, jonka olin pelastanut mummolasta. Pyyhin siitä pölyt villapaidan hihaan ja asetin sen ikkunalaudalle. Valo osui lasiin ja se välkähti.
Kännykkä piippasi. Pankkisovellus. Uusi vuokralainen oli maksanut vuokransa ajallaan. Summa täsmälleen sama, jolla saisin lainani lopullisesti vapaaksi puolitoista vuotta etuajassa.
Ovikello soi. Katsoin ovisilmästä. Tero seisoi käytävässä. Kädessään kelmuun kääritty kimppu valkoisia tulppaaneja – minun lempikukkiani. Näytin siltä, ettei hän ollut nukkunut. Hiukset sekaisin, parta ajanut rosoista jälkeä.
Avasin oven ketjulla.
— Petra. Mä… mä en oo syönyt kunnolla viikkoon. Äiti laittaa koko ajan makaronilaatikkoa. Se polttaa sen. Joka kerta.
Hän yritti hymyillä. Se oli pieni, vino, melkein poikamainen hymy.
— Ei, Tero, sanoin hiljaa. — Tämä ei korjaannu tulppaaneilla.
Otto, naapurin koira, haukahti alakerrassa. Ulkona alkoi sataa lunta. Katsoin miestäni – entistä? – ja tajusin, etten tuntenut enää mitään. Ei vihaa, ei surua, ei kaipausta. Vain puhdas, yksinkertainen keveys, jota en ollut tuntenut vuosiin.
Laskin oven hiljaa kiinni. Ketju kilahti.
Sisällä odotti tyhjä seinä maalausta varten ja jääkaapissa avaamaton pussi kahvia. Laitoin veden kiehumaan. Tänään joisin sen yksin, rauhassa, omassa kodissani.
