Vuosi oli kulunut siitä, kun Alina oli katsonut Aleksanteria silmiin ja sanonut:
— Miksi minusta pitäisi tulla vanhan miehen hoitaja? Mitä sinä voit minulle tarjota? Asunnon? Auton?
Sanat sattuivat.
Aluksi Aleksanteri loukkaantui. Sitten hän suuttui. Lopulta hän alkoi miettiä.
Hän oli 43-vuotias. Hänellä oli oma asunto Helsingissä, hyvä työ, vakaa tulotaso ja rauhallinen elämä. Hän uskoi olevansa hyvä puolisoehdokas.
Mutta jokainen uusi treffikokemus tuntui päättyvän samoihin kysymyksiin:
— Onko asunto omasi?
— Mitä autoa ajat?
— Paljonko tienaat?
Hänestä tuntui, että ihmiset eivät enää etsineet rakkautta.
Kunnes eräänä iltana ystävä sanoi hänelle:
— Sinä valitat, että naiset arvioivat sinua omaisuuden perusteella. Mutta etkö sinä itse arvioi heitä nuoruuden perusteella?
Lause jäi pyörimään hänen mieleensä.
Ensimmäistä kertaa hän joutui myöntämään itselleen, ettei ollut etsinyt vain kumppania.
Hän oli etsinyt todistetta siitä, ettei ollut vielä vanha.
Muutamaa kuukautta myöhemmin hän tapasi Marikan.
38-vuotiaan arkkitehdin.
Eronneen.
Yhden pojan äidin.
Aiemmin hän ei olisi edes harkinnut häntä.
Nyt hän päätti antaa mahdollisuuden.
Ensimmäisillä treffeillä Marika ei kysynyt rahasta.
Ei autosta.
Ei asunnosta.
Hän kysyi:
— Mikä tekee sinut onnelliseksi?
Aleksanteri yllättyi.
Kukaan ei ollut kysynyt sitä pitkään aikaan.
Heidän suhteensa kasvoi hitaasti.
Ilman pelejä.
Ilman vaatimuksia.
Ilman rooleja.
Vuotta myöhemmin Aleksanteri törmäsi sattumalta Alinaan ostoskeskuksessa.
Alina kulki huomattavasti vanhemman miehen rinnalla.
— Löysitkö täydellisen nuoren vaimon? hän kysyi pilke silmäkulmassa.
Aleksanteri hymyili.
— En.
— Mitä sitten löysit?
— Ihmisen.
Kun hän myöhemmin palasi kotiin Marikan luo, hän ymmärsi jotain tärkeää.
Rakkaus ei ollut kilpailu nuoruudesta.
Se oli rauhaa.
Luottamusta.
Ja tunnetta siitä, ettei tarvinnut todistaa olevansa tarpeeksi hyvä.
Siksi hän kosi Marikaa.
Ja kun tämä vastasi myöntävästi, Aleksanteri tiesi löytäneensä enemmän kuin oli koskaan etsinyt.