— Vastaa, — Laura sanoi hiljaa. — Ja tällä kertaa älä tee minusta tekosyytäsi.
Mikko tuijotti puhelimen näyttöä. Siinä luki Äiti. Hän näytti yhtäkkiä mieheltä, joka oli vuosia ollut aikuinen kaikkialla muualla paitsi äitinsä edessä.
Hän vastasi.
— Hei, äiti.
Aila Korhosen ääni kuului terävänä.
— Oletteko jo lähteneet? Minä laitoin piirakan uuniin. Sanna tulee myös. Muistakaa Prisma ja apteekki.
Mikko vilkaisi Lauraa.
— Äiti, minä tulen yksin.
Puhelimessa tuli pitkä hiljaisuus.
— Yksin? Miksi?
— Laura ei tule.
— Mikä hänellä nyt on?
Mikko puristi puhelinta. Laura näki hänen kasvoistaan, miten helppo vanha tie olisi ollut: sanoa, että Lauralla on päänsärky. Työ. Huono olo. Jokin sopiva valhe.
— Ei mikään, — hän sanoi lopulta. — Hän ei halua tulla.
— Anna puhelin hänelle.
Laura ojensi kätensä.
— Hei, Aila. En tule tänään enkä jatkossa ilman selvää syytä ja kunnioitusta. En enää halua tulla paikkaan, jossa minua arvioidaan, jätetään yksin keittiöön ja sitten sanotaan, että sinun ikäisenäsi kaikki sujui nopeammin.
Ailan hengitys muuttui.
— Vai sillä tavalla. Minä olen yrittänyt auttaa.
— Auttaminen ei kuulosta nöyryyttämiseltä.
— Anna Mikko takaisin.
Laura antoi puhelimen.
— Mikko, — Aila sanoi kylmästi, — jos tulet ilman vaimoasi, minä kyllä ymmärrän, kuka teidän kodissanne määrää.
Mikko sulki hetkeksi silmänsä.
— Äiti, tulen yksin. Ja Laura ei ole keskustelun aihe.
Aila lopetti puhelun.
Mikko seisoi eteisessä hiljaa.
— Nyt hän suuttui, — hän sanoi.
— Hän suuttui, koska ensimmäistä kertaa et käyttänyt minua pehmusteena.
Mikko lähti yksin Kangasalan lähellä olevaan taloon. Hän kävi Prismassa, haki lääkkeet apteekista, siirsi halkoja, siivosi pihavajaa ja korjasi hanan. Laura jäi Tampereelle.
Ensimmäinen tunti tuntui oudolta. Kuin hän olisi tehnyt jotakin väärää. Sitten hän keitti kahvia, lähti kävelylle ja huomasi, ettei hänen tarvinnut valmistautua henkisesti yhteen ainoaan piikikkääseen lauseeseen.
Mikko palasi illalla väsyneenä.
— No? — Laura kysyi.
Mikko istui keittiön pöydän ääreen.
— Äiti sanoi, että olet kääntänyt minut häntä vastaan. Sanna sanoi, että nykyiset naiset eivät osaa arvostaa miehiään. Äiti puhui sinusta melkein koko ajan.
— Ja sinä?
— Aluksi olin hiljaa.
Laura nyökkäsi.
— Niin.
— Sitten hän sanoi, että minun olisi pitänyt alusta asti opettaa sinulle, miten meidän perheessä käyttäydytään.
Laura katsoi häntä.
— Ja?
— Silloin sanoin, ettei sinua opeteta kuin lasta. Sanoin, että jos hän puhuu sinusta noin, minä lähden.
— Lähditkö?
— En heti. Mutta lähdin ennen kahvia. Hän jäi seisomaan pihaan ja huusi perään.
Laura ei tiennyt, mitä sanoa. Osa hänestä halusi pehmetä heti. Toinen osa muisti kaikki vuodet, jolloin hän oli toivonut juuri tällaista lausetta eikä ollut saanut mitään.
— Yksi kerta ei muuta kaikkea, — hän sanoi.
— Ei muuta, — Mikko vastasi. — Mutta voinko aloittaa siitä?
Laura katsoi häntä pitkään.
— Aloittaa voit. Mutta minä en enää palaa entiseen.
Seuraavalla viikolla Aila ilmestyi heidän ovelleen ilmoittamatta. Käytävässä tuoksui hänen hajuvedeltään jo ennen kuin Laura avasi oven.
— Minä tulin puhumaan poikani kanssa, — Aila sanoi ja astui eteenpäin.
Laura ei väistänyt.
Mikko tuli olohuoneesta.
— Äiti, meille ei tulla ilmoittamatta.
Aila naurahti.
— Anteeksi mitä?
— Soitat ensin. Me sovimme ajan. Tämä on meidän koti.
Ailan ilme kovettui.
— Hän on tehnyt sinusta vieraan omalle äidillesi.
Mikko seisoi Lauran vieressä.
— Ei. Minä olen ollut liian kauan vieras omassa avioliitossani.
Aila lähti loukkaantuneena.
Sen jälkeen seurasi viikkojen hiljaisuus, viestejä, syyllistämistä ja Sannan soitto, jossa hän vihjasi, että Laura “erottaa perhettä”. Tällä kertaa Mikko vastasi itse.
— Me emme erota perhettä. Me asetamme rajat.
Rajat eivät tehneet elämästä heti helppoa. Aila ei muuttunut lämpimäksi ihmiseksi yhdessä yössä. Mutta hän alkoi kysyä ennen kuin päätti. Ja jos hän unohti, Mikko muistutti.
Laura ei käynyt hänen luonaan joka kerta. Jos meni, hän lähti heti, kun puhe muuttui ivaksi. Ensimmäisellä kerralla Aila sanoi:
— Ennen naiset kestivät enemmän.
Mikko nousi.
— Sitten lähdemme.
Ja he lähtivät.
Autossa Laura itki hiljaa. Ei surusta, vaan helpotuksesta. Sillä kertaa Mikko ei laittanut radiota kovemmalle. Hän pysähtyi tien sivuun ja sanoi:
— Anteeksi, että annoin sinun olla yksin niin kauan.
Laura ei vastannut heti. Sitten hän otti hänen kätensä.
Perhe ei ole paikka, jossa yksi ihminen saa aina päättää ja muut sopeutuvat.
Perhe alkaa vasta siitä, kun hiljaisin ihminen uskaltaa sanoa “ei” — ja joku vihdoin kuulee sen.