Sipulin, ruisleivän ja kylmän makkaran haju nousi ilmaan niin voimakkaana, että Laura jäi katsomaan Mikaa sanattomana. Pieni helsinkiläinen kahvila tuoksui kahvilta, kanelilta ja leivonnaisilta, mutta Mikan avaama folio toi pöytään aivan toisen maailman.
Foliosta paljastui kaksi paksua eväsleipää. Ruisleipää, makkaraa, sipulia ja jotain voimaista levitettä, joka oli tarttunut paperiin. Mika otti toisen ja haukkasi siitä tyytyväisenä.
Tarjoilija seisoi pöydän vieressä.
— Anteeksi, mutta omia eväitä ei voi syödä täällä.
Mika katsoi häntä kuin sääntö olisi ollut henkilökohtainen loukkaus.
— En minä mitään teiltä ota. Istun vain tässä hänen kanssaan.
Laura tunsi poskiensa kuumenevan.
— Mika, ehkä tilataan jotain. Vaikka kahvit.
— Miksi? Hän kysyi. — Täällä yksi latte maksaa saman verran kuin puoli pakettia kahvia kaupassa.
— Mutta olemme treffeillä.
— Niin? Treffit eivät tarkoita, että pitää olla typerä rahankäytössä.
Hän työnsi toista leipää Lauran suuntaan.
— Ota. Tein sinullekin.
Laura katsoi eväsleipää ja ajatteli kaikkea sitä, mitä oli tehnyt ennen lähtöä. Korvakorujen vaihtamista. Hajuvettä. Sannan neuvoja. Pientä toivoa, jota hän oli yrittänyt pitää järkevänä.
Ja Mika ei ollut edes sanonut, että oli mukava nähdä.
— Ei kiitos, Laura sanoi. — Minä tilaan latten.
Mikan ilme kiristyi.
— Vai niin. Sinä olet sellainen.
— Millainen?
— Nainen, joka haluaa, että mies maksaa kaiken. Kahvilat, kukat, lahjat.
Laura tunsi olonsa yhtäkkiä rauhalliseksi. Tilanne oli niin selvä, ettei sitä enää tarvinnut selittää itselleen.
— Ei, Mika. Minä olen nainen, joka haluaa kunnioitusta.
Mika naurahti.
— Tässä iässä teillä naisilla on kyllä vaatimuksia.
— Tässä iässä minä olen vihdoin oppinut, että peruskäytös ei ole vaatimus.
Tarjoilija seisoi hiljaa. Laura nousi.
— Mihin sinä menet?
— Pois.
— Yhden leivän takia?
— Ei. Sen takia, että sinä et ymmärrä, miksi tämä on noloa.
Mika alkoi kääriä leipää takaisin folioon.
— Sinä ylireagoit.
— Ehkä. Mutta mieluummin ylireagoin lähtemällä kuin alireagoin jäämällä.
Laura maksoi tilaamansa kahvin, vaikka ei ehtinyt juoda sitä. Ulkona raitis ilma tuntui kasvoilla hyvältä. Metroaseman suunnalta kuului ihmisääniä, autot humisivat ja kaupunki jatkoi kulkuaan, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta Lauralle oli tapahtunut jotain.
Puhelin värähti.
“Tuolla asenteella jäät yksin.”
Laura luki viestin kerran. Sitten hän poisti keskustelun.
Illalla Sanna kuunteli tarinaa ja purskahti nauruun.
— Hän toi omat eväät kahvilaan?
— Sipulilla.
— Voi hyvänen aika.
Laura nauroi myös. Mutta naurun alla oli jotakin vakavampaa.
Aiemmin hän olisi ehkä jäänyt. Olisi hymyillyt kohteliaasti. Olisi ajatellut, että mies on vain säästäväinen. Olisi antanut itsensä tuntea häpeää jonkun toisen käytöksestä.
Nyt hän oli noussut.
Eikä lähtö tuntunut epäonnistumiselta. Se tuntui rajalta.
Laura ymmärsi, ettei kyse ollut rahasta. Ei edes eväsleivästä. Kyse oli siitä, että ensimmäinen tapaaminen kertoo usein enemmän kuin haluaisimme uskoa.
Mika tuli paikalle katsomaan, kuinka vähän Laura hyväksyisi.
Ja Laura antoi vastauksen.
Ei enää niin vähän.