— Te erehdytte. En tunne teitä.
Marja jäi seisomaan Helsingin rautatieaseman ihmisvirtaan kädet yhä ojennettuina. Ihmiset kulkivat ohi, junista kuulutettiin, matkalaukut kolisivat lattiaa vasten. Kukaan ei tiennyt, että yhden vanhan äidin sydän murtui siinä hetkessä.
— Salla… lapseni… — Marja kuiskasi. — Etkö sinä tunne minua?
Salla tunsi Henrikin tuttavien katseet. Hän oli vuosia kertonut heille, että hänen vanhempansa olivat sivistyneitä kaupunkilaisia ja kuolleet jo kauan sitten. Nyt hänen edessään seisoi pieni nainen harmaassa takissa, päässä villahuivi ja käsissä raskas laukku, jossa oli vadelmahilloa.
— Menkää pois, Salla sanoi.
— Toin sinulle hilloa. Ja villasukat. Ne ovat lämpimät, Helsingissäkin tulee kylmä.
— Kutsun vartijan.
Marja kumartui nostamaan laukkuaan. Kädet vapisivat. Yksi hillopurkki putosi ja särkyi. Punainen hillo levisi aseman lattialle.
Nuori nainen pysähtyi.
— Tarvitsetteko apua?
Marja pudisti päätään.
— En, kiitos. Minä vain… luulin löytäneeni tyttäreni.
Salla kääntyi pois.
Kotona Henrik odotti häntä.
— Kuka se nainen oli?
Salla ripusti takkinsa hitaasti.
— En tiedä.
— Salla.
Hän sulki silmänsä.
— Äitini.
Henrik oli pitkään hiljaa.
— Äitisi on kuollut. Niin sinä sanoit.
— Minä valehtelin.
— Miksi?
— Koska minä häpesin. Kylää. Köyhyyttä. Häntä. Itseäni.
Henrikin kasvot kiristyivät.
— Minä en olisi hävennyt äitiäsi. Mutta tänään minä häpeän sitä, mitä sinä teit hänelle.
Salla ei osannut vastata.
Yöllä hän näki mielessään särkyneen hillopurkin ja äitinsä kädet. Aamulla hän meni takaisin asemalle. Marjaa ei löytynyt. Vartija muisti vanhan naisen, joka oli istunut penkillä pitkään, kunnes hänen oli tullut huono olo. Ambulanssi oli vienyt hänet sairaalaan.
Salla löysi Marjan pienestä huoneesta. Äiti makasi valkeiden lakanoiden välissä, vielä pienempänä kuin ennen. Pöydällä olivat kaksi ehjää hillopurkkia ja villasukat.
— Äiti…
Marja avasi silmänsä.
— Te taidatte erehtyä taas, hän sanoi hiljaa. — Tehän ette tunne minua.
Salla purskahti itkuun.
— Äiti, älä. Minä pyydän.
Marja katsoi ikkunaan.
— Tiedätkö, mikä sattui eniten? Ei se, ettet soittanut. Ei edes se, ettet tullut. Vaan se, että kun tulin luoksesi, sinä katsoit minua kuin tahraa.
Salla istui vuoteen viereen.
— Minä pelkäsin menettäväni kaiken.
— Ja mitä sinulla nyt on?
Se kysymys jäi hänen sisälleen.
Salla halusi viedä Marjan Helsingin kotiinsa. Ostaa uuden takin, palkata hoitajan, järjestää kaiken. Mutta Marja pudisti päätään.
— En tullut etsimään hienoa huonetta. Tulin etsimään lastani.
— Löysitkö?
Marja vaikeni.
Salla matkusti hänen kanssaan Pohjois-Karjalaan.
Kun pieni kylä ilmestyi junan ikkunasta, hänen rintansa puristui. Hän oli käyttänyt koko aikuiselämänsä unohtaakseen tämän paikan. Mutta yhtäkkiä hän muisti kaiken: omenapuun, äidin kädet taikinassa, isän äänen pihalta.
Talossa hänen lapsuuskuvansa oli yhä seinällä.
— Mikset ottanut sitä pois? Salla kysyi.
— Koska minä en tiennyt, miten äiti ottaa lapsensa pois sydämestään.
Salla polvistui vanhan keittiön lattialle.
— En tiedä, miten tämän voi korjata.
Marja katsoi häntä kauan.
— Ei sitä korjata nopeasti. Ei rahalla. Ei kalliilla lääkärillä. Sinun pitää tulla todeksi, Salla.
Ja sitä Salla alkoi opetella.
Hän kertoi Henrikille kaiken. Sanoi ääneen myös sen, mitä oli hävennyt. Hän palasi kylään ensin jäykkänä ja vieraalta tuntuen. Sitten useammin. Hän korjasi aidan, vei äitinsä lääkäriin, leipoi epäonnistuneen omenapiirakan ja nauroi ensimmäistä kertaa ilman, että mietti, miltä näyttää.
Henrik pysyi hänen rinnallaan, mutta sanoi rehellisesti:
— Minä en tiedä, milloin luotan sinuun taas. Mutta totuus on parempi alku kuin yksikään valhe.
Vuotta myöhemmin Marjan seitsemänkymmentäensimmäisenä syntymäpäivänä puhelin ei ollut enää pöydällä odotusta varten.
Salla oli tullut jo aamulla.
Hän keitti kahvia, leikkasi omenapiirakkaa ja avasi vadelmahillopurkin.
— Äiti, saanko vielä lusikallisen? hän kysyi hiljaa.
Marja hymyili väsyneesti.
— Saat. Sinulle minä sitä säästin.
Ulkona vanha omenapuu pudotti lehtiään.
Se oli väsynyt ja vinossa.
Mutta seuraavana keväänä se kukki taas.
Niin käy joskus myös ihmiselle, joka uskaltaa palata kotiin ilman valhetta.