Pitkien yksinäisten vuosien jälkeen uskalsin lopulta päästää elämääni naisen. Hän vaikutti yhtä varovaiselta, yhtä hiljaisuuteen tottuneelta kuin minä. Mutta jo muutaman viikon jälkeen aloin huomata outoja asioita. Ensin luulin, että hän oli vaikeasti luettava. Sitten ymmärsin: outo en ollut hän. Outo olin minä.
Olin viisikymmentäneljä. Olin asunut yksin yksitoista vuotta. Se ei ollut mikään suuri päätös. En ollut koskaan sanonut ääneen, etten enää päästä ketään lähelle. Se vain tapahtui. Ensin oli raskas ero Marjasta. Sitten vuodet, jolloin en halunnut tavata ketään. Sitten tuli tapa.
Tapa on joskus kipua vaarallisempi. Kipu sentään tuntuu. Tapa muuttuu elämäksi.
Työskentelen huoltoteknikkona sairaalassa Tampereella. Aamuvuoroja, tuttuja käytäviä, lamppuja, sulakkeita, pieniä vikoja, jotka jonkun täytyy korjata. Minulla on kaksio, vanha keittiönpöytä, viherkasvi, joka selviää minusta huolimatta, ja rutiini, jonka voisin luetella unissani: herätys kuudelta, kahvi, uutiset, työ, koti, yksinkertainen illallinen, televisio tai kirja, nukkumaan.
Yksitoista vuotta näin.
En ollut onneton. Ainakin sanoin niin itselleni. Mutta sisälläni oli hiljainen taustaääni. Kuin hana tippuisi toisessa huoneessa. Siihen tottuu, mutta se ei katoa.
Tapasin Kaisan valokuvauskurssilla lähikirjaston kulttuuritilassa. Hänkin tuli yksin. Hän oli viisikymmentäyksi, työskenteli tilitoimistossa ja oli eronnut muutama vuosi aiemmin. Aloimme puhua ensimmäisen tunnin jälkeen, koska kumpikaan meistä ei osannut säätää kameran valotusaikaa. Kaikki muut olivat lähteneet, ja me seisoimme ikkunan luona nauramassa omalle tekniselle avuttomuudellemme.
Sinä iltana nauroin enemmän kuin moneen kuukauteen.
Sitten joimme kahvit. Sitten toiset. Kolmannella viikolla kysyin:
— Haluaisitko lähteä lauantaina elokuviin?
Hän vastasi:
— Haluaisin.
Niin yksinkertaisesti, että se melkein pelotti.
Minä tulin elokuvateatterille kymmenen minuuttia liian aikaisin ja käytin ne minuutit vakuutellakseni itselleni, että oli typerää jännittää. En ollut enää kaksikymmentä. Se oli vain elokuva. Vain nainen, jonka kanssa oli hyvä puhua.
Kaisa tuli sinisessä takissa ja hymyili jo kaukaa.
Ilta oli hyvä. Ensimmäiset viikot olivat hyviä.
Sitten aloin huomata itsessäni kummallisia asioita.
Jos hän lähetti viestin enkä voinut vastata heti työn takia, minuun nousi levottomuus. Jos hän oli viisi minuuttia myöhässä, olin jo ehtinyt ajatella, että hän oli tullut katumapäälle. Jos hän ei jonain päivänä kirjoittanut ensin, tulkitsin sen merkiksi siitä, että jokin oli pielessä.
Kerran hän lähetti ääniviestin. Hänellä oli sillä viikolla paljon töitä, ehkä näkisimme vasta perjantaina.
Täysin tavallinen viesti. Aikuinen ihminen olisi vastannut: “Selvä, nähdään kun ehdit”.
Minä tuijotin puhelinta kymmenen minuuttia.
Kirjoitin kolme eri vastausta. Poistin ne kaikki. Lopulta lähetin:
“Totta kai, ei mitään ongelmaa. Nähdään kun sinulle sopii.”
Mutta minulle se oli ongelma. Koko päivän mietin: miksi juuri perjantaina? Miksei torstaina? Onko hänellä joku muu? Onko hän kyllästynyt? Olenko minä hänestä tylsä?
Seuraavalla viikolla, kun menimme syömään, huomasin olevani jäykkä. En keskustellut, vaan tarkkailin. En kuunnellut, vaan tulkitsin. Hän sanoi olevansa väsynyt, ja minä ehdin jo ajatella, että ehkä hän oli väsynyt minuun.
— Onko kaikki hyvin? — Kaisa kysyi.
— On. Työ vain painaa, — sanoin.
Valehtelin. Kyse ei ollut työstä. Kyse oli siitä, että ensimmäistä kertaa yhteentoista vuoteen olin päästämässä jotakuta lähelle. Kehoni ei osannut erottaa läheisyyttä vaarasta.
Kerroin asiasta ystävälleni Liisalle. Hän kuunteli keittiössään, kädet teekupin ympärillä.
— Jari, olet ollut yksin yksitoista vuotta, — hän sanoi. — Et enää muista, mitä läheisyys tarkoittaa.
— Kyllä minä muistan.
— Et. Sinä luet tavallisia viestejä uhkina. Se ei ole vaistoa. Se on pelkoa.
Olin hiljaa, koska hän oli oikeassa.
Pahinta ei ollut myöntää, että pelkäsin. Pahinta oli ymmärtää, kuinka kauan olin rakentanut muuria ja kutsunut sitä rauhaksi. Yksinäisyys ei ollut vain jättänyt minua ilman seuraa. Se oli opettanut minulle, että yksin on turvallista. Että jos ketään ei päästä sisään, kukaan ei voi lähteä.
Sinä viikonloppuna soitin Kaisalle.
— Voimmeko tavata? Minun pitäisi puhua jostakin.
Istuimme pienessä kahvilassa. Pyörittelin kuppia käsissäni ja häpesin jo ennen kuin aloitin.
— Olen viime viikkoina käyttäytynyt oudosti. Se ei johdu sinusta. Sinä et ole tehnyt mitään väärää. Minä vain… luulen, että olen unohtanut, miten lähellä ollaan.
Hän ei keskeyttänyt.
— Kun et kirjoita, alan keksiä tarinoita. Kun siirrät tapaamista, ajattelen, että olet poistumassa. Tiedän, ettei se ole reilua sinua kohtaan. Yritän opetella tunnistamaan sen.
Kaisa katsoi pitkään ikkunasta ulos.
— Minuakin pelotti alussa, — hän sanoi.
— Sinua?
— Niin. Pelotti, koska tuntui hyvältä. Eron jälkeen olin tottunut siihen, ettei mikään tunnu liian tärkeältä.
— Miksi et kadonnut?
— Koska katoaminen olisi ollut helppoa. Ei rehellistä.
Se keskustelu ei ollut kaunis. Se oli kömpelö, hiljainen ja pitkä. Katsoimme molemmat useammin kuppeihin kuin toisiimme. Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sanoin ääneen asian, jota häpesin. Eikä mitään pahaa tapahtunut.
Jatkoimme tapaamisia.
Kaikki ei muuttunut helpoksi. Joskus ahdistun vielä. Joskus tulkitsen hiljaisuuksia, joissa ei ole mitään tulkittavaa. Mutta nyt tunnistan sen. Sanon itselleni: tämä ei ole Kaisa. Tämä on vanha pelko.
Eräänä iltana hän ei vastannut moneen tuntiin. Ennen olisin vetäytynyt ja kylmentynyt. Nyt kirjoitin:
“Minussa heräsi taas se vanha levottomuus. En syytä sinua. Haluan vain sanoa sen ääneen.”
Hän soitti myöhemmin.
— Kiitos, että sanoit sen noin, — hän sanoi. — Voin kuulla pelkosi. Mutta en halua joutua vastuuseen kaikesta, mitä ennen minua tapahtui.
Se pysäytti minut.
Puolen vuoden jälkeen emme asu yhdessä. Emme kiirehdi. Tämän ikäisenä tietää jo, että kiire voi olla yksi tapa paeta. Mutta tapaamme usein. Käymme kävelyllä keskiviikkoisin. Joskus elokuvissa. Kotini keittiössä on nykyään muki, jota hän käyttää aina. Hän jätti kerran huivinsa tuolin selkänojalle, enkä vienyt sitä heti eteiseen.
Se tippuvan hanan ääni ei ole täysin kadonnut.
Mutta nyt kuulen sen. Ja kun kuulen sen, tiedän ettei se ole totuus. Se on vain pitkän yksinäisyyden kaiku.
Ihminen voi tottua yksin olemiseen niin paljon, että unohtaa miten ovi avataan. Mutta ovi ei katoa.
Ehkä myöhemmän iän rakkaus ei ala suurella varmuudella.
Ehkä se alkaa siitä, että sanoo: “Minua pelottaa.”
Ja toinen vastaa: “Kuljetaan hitaasti.”