Mika sanoi heti alussa:
— Minä en ole kukka- ja lahjamiehiä.
Hän oli neljäkymmentä ja sanoi sen niin rauhallisesti, että se kuulosti melkein viisaalta elämänasenteelta.
Hänen mielestään kukat olivat esittämistä. Lahjat loivat odotuksia. Kauniit paketit ja kortit tekivät tunteista kauppaa. Oikeaa rakkautta ei kuulemma mitattu ruusuissa eikä yllätyksissä.
Minä nyökkäsin.
Se kuulosti aikuiselta. Mies, jolla oli omat periaatteet. Ei mikään sydäntyynyjä kantava teinipoika.
Tapasimme työkaverini syntymäpäivillä. Mika seisoi ikkunan lähellä, söi viinirypäleitä ja näytti siltä, ettei hän yrittänyt tehdä vaikutusta kehenkään. Se tuntui virkistävältä.
Viikon päästä joimme kahvit Kalliossa. Sitten tapasimme uudelleen. Eräänä iltana hän saattoi minut kotiin ja sanoi:
— Sinun kanssasi kaikki tuntuu helpommalta.
Ulkopuolelta hymyilin rauhallisesti. Sisälläni olin jo melkein valinnut yhteisen olohuoneen sohvatyynyt.
Ensimmäinen pieni merkki tuli kirjakaupassa.
Otin käteeni ohuen runokirjan, jonka kannessa oli kuu.
— Tämä on ihana. Ehkä ostan sen joskus, sanoin.
Mika vilkaisi hintaa.
— Tuon verran runoista?
Nauroin. Ajattelin, ettei kaikkien tarvitse ymmärtää runoutta.
Myöhemmin kävelimme kukkakaupan ohi. Ikkunassa oli valtavia vaaleanpunaisia pioneja.
— Rakastan pioneja, sanoin.
— Kauniita, hän vastasi.
Ja jatkoimme matkaa.
Ei draamaa.
Vain pieni epämukava tunne.
Kun meistä tuli pari, kysyin kerran leikilläni:
— Annatko sinä koskaan lahjoja?
— En pidä niistä.
— Saamisesta vai antamisesta?
— Kummastakaan. Se tuntuu tunteiden vaihtokaupalta.
Se kuulosti älykkäältä.
Ajattelin: “Hän vain on tuollainen. Ainakin rehellinen.”
Myöhemmin tuo “ainakin rehellinen” tuntui melkein surulliselta.
Koska minä vain halusin uskoa.
Sopeuduin nopeasti.
En pyytänyt kukkia. En vihjannut yllätyksistä. Kun kuulokkeeni menivät rikki, en maininnut siitä. Juhlapyhinä sanoin itse:
— Ei osteta lahjoja, jooko?
Mika suostui aina liian helposti.
Ensimmäisenä yhteisenä syntymäpäivänäni valitsin ravintolan itse, varasin pöydän itse ja päätin itse, että haluan pastaa ja lasin viiniä.
Hän tuli ilman kukkia. Ilman lahjaa. Suukotti minua ja sanoi:
— Hyvää syntymäpäivää, rakas.
Siinä kaikki.
Minä hymyilin.
Mutta sisälläni pieni tyttö odotti edes korttia. Ei koruja. Ei matkaa. Ei kallista puhelinta. Vain merkkiä siitä, että joku oli halunnut ilahduttaa minua.
Kun lasku tuli, Mika sanoi:
— Maksetaanko omat? Sanoithan sinä, ettet pidä siitä, että puolestasi maksetaan.
Olin sanonut niin. Kerran. Alussa. Aivan eri tilanteessa.
Mutta hän muisti juuri sen.
Kätevästi.
Sitten siitä tuli malli.
Kun olin kipeä, hän kirjoitti: “Parane pian”. Lääkkeet hain itse. Kun tulin töistä myöhään, hän lähetti sydämen.
Sydänviesti on kaunis.
Mutta sillä ei osteta keittoa.
Minä taas tein paljon. Ostin hänelle paidan työjuhliin, koska hänellä “ei ollut aikaa”. Valitsin lahjan hänen äidilleen, koska hän “ei osannut”.
Niin. Minä ostin lahjoja miehen äidille, vaikka mies ei muka uskonut lahjoihin.
Ystäväni Sari kysyi kerran:
— Emilia, miten hän näyttää rakkautta?
— Hän ei vain pidä näyttävistä eleistä.
— Ei lahjoja. Ei apua. Ei huolenpitoa. Ei aloitteita. Mitä sitten?
Loukkannuin.
Sanoin, että hän oli liian ankara.
Sillä oli helpompi uskoa, että Mika oli syvällinen, kuin myöntää, että hänen vierellään olin koko ajan nälkäinen huomiolle.
Käänne tuli kesäkuussa.
Näin Mikan kukkakaupan edessä.
Hänellä oli sylissään valtava kimppu pioneja.
Ja kauniisti pakattu lahjakassi.
Hänen vieressään seisoi nainen, jolle hän hymyili tavalla, jota minä olin odottanut turhaan kuukausia.
Pysähdyin.
Ensin en edes tuntenut mustasukkaisuutta. Tunsin hämmennystä. Sellaista hiljaista, kylmää hämmennystä, joka tulee, kun todellisuus tekee äkkiä pienen liikkeen ja kaikki vanhat selitykset putoavat lattialle.
Mika, joka ei ollut kukka- ja lahjamiehiä, seisoi siinä pioneineen.
Hän piti kimppua varovasti, melkein hellästi. Ei näyttänyt vaivaantuneelta. Ei näyttänyt siltä, että häntä olisi pakotettu.
Nainen otti lahjakassin, nauroi ja kosketti hänen käsivarttaan.
Mika hymyili.
Sillä tavalla, jolla minä olin toivonut hänen hymyilevän minulle syntymäpäivänäni.
Kun nainen lähti, kävelin hänen luokseen.
Mika huomasi minut ja jähmettyi.
— Emilia?
— Hei.
— Mitä sinä täällä teet?
— Katson, kuinka periaatteesi kukkivat.
Hän kurtisti kulmiaan.
— Älä aloita.
— En minä aloita. Minä vain näin.
— Se oli työkaveri. Hänellä oli juhlapäivä. Tällaisissa tilanteissa nyt vain viedään jotain.
— Minun syntymäpäivänäni ei viety mitään.
— Se on eri asia.
— Miksi?
Hän ei vastannut heti.
— Koska me olimme sopineet, ettei lahjoja.
— Me sovimme niin, koska sinä opetit minut olemaan odottamatta.
Mika näytti ärsyyntyneeltä.
— Emilia, kyse on yhdestä kimpusta.
— Ei. Kyse on siitä, että sinä osaat. Sinä vain et halunnut osata minun kanssani.
Hän käänsi katseensa pois.
Se riitti.
Kotona näin hänen työjuhlaansa varten ostamani paidan tuolin selkänojalla. Vieressä oli lahja hänen äidilleen, jonka olin valinnut huolella.
Istuin lattialle ja nauroin kerran.
Kuivasti.
Minä olin uskonut miehen filosofiaan. Mutta vain silloin, kun se koski minua. Kaikille muille löytyi aikaa, kauppoja, paketteja ja huomiota.
Seuraavana aamuna Mika kirjoitti:
“Oletko vielä vihainen?”
Vastasin:
“En vain vihainen. Olen hereillä.”
Hän soitti.
— Tämä on lapsellista.
— Tiedän. Minusta oli lapsellista uskoa, että sydänviesti korvaa huolenpidon.
— Sinä teet yhdestä lahjasta liian suuren asian.
— Ei se ole lahja. Se on todiste.
— Mistä?
— Että et ole sellainen kuin väitit. Olet sellainen kuin haluat olla, kun ihminen on sinulle tarpeeksi tärkeä.
Hän vaikeni.
Muutaman päivän päästä hän tuli ovelleni kukkien kanssa.
Ruusuja. Ei pioneja. Sellaisia nopeasti ostettuja ruusuja, joiden ympärillä oli kirkas muovi.
— Tässä, hän sanoi. Sinähän halusit kukkia.
Katsoin niitä pitkään.
— En halunnut kukkia.
— No mitä sitten?
— Halusin, että sinä haluaisit ilahduttaa minua.
Hän huokaisi.
— Teitä ei voi koskaan ymmärtää.
Ja juuri silloin ymmärsin, ettei minun tarvinnut enää yrittää tulla ymmärretyksi ihmiselle, joka ei edes kuunnellut.
Palautin hänelle muutamat tavarat. Hän lähti loukkaantuneena. Minä jäin seisomaan eteiseen ja tunsin, kuinka jokin surullinen mutta terve irtosi sisältäni.
Sari tuli illalla.
— Sattuuko?
— Sattuu.
— Mutta hengität eri tavalla.
Se oli totta.
Viikon kuluttua menin kirjakauppaan ja ostin sen runokirjan, jossa oli kuu kannessa. Sitten menin kukkakauppaan ja ostin pionit.
Myyjä kysyi:
— Tulevatko nämä lahjaksi?
— Kyllä, sanoin. — Itselleni.
Kotona laitoin kukat maljakkoon.
Ne olivat kauniit. Mutta tärkeintä ei ollut niiden kauneus. Tärkeintä oli se, etten enää yrittänyt todistaa itselleni, ettei minulla ole oikeutta haluta pieniä merkkejä.
Rakkaus ei ole kukissa.
Mutta rakkaus näkyy halussa huomata toinen.
Jos ihminen sanoo, ettei hän vain tee sellaisia asioita, kannattaa katsoa, tekeekö hän niitä muille.
Sieltä löytyy usein vastaus.
Ei siihen, millainen hän on.
Vaan siihen, millainen hän haluaa olla sinun kanssasi.