Laura jäi seisomaan kuistin viereen. Hänen laukkunsa oli maassa, juuri siinä mihin Juhani oli sen laskenut. Mies seisoi grillin luona selkä suorana, kuin olisi tehnyt täysin tavallisen päätöksen.
— No? hän sanoi. — Jos ei kelpaa, lähde kotiin.
Laura katsoi häntä. Vielä hetki sitten hän oli yrittänyt valita sanansa pehmeästi, ettei loukkaisi. Hän oli sanonut vain, että liha oli hapanta. Mutta Juhanille se oli riittänyt.
Aikaisemmin Laura olisi pyytänyt anteeksi. Hän olisi sanonut, että tarkoitti hyvää. Hän olisi ehkä syönyt lautasensa tyhjäksi ja kehunut jälkikäteen, jotta mökkipäivä ei menisi pilalle.
Mutta nyt jokin hänessä pysähtyi.
— Ajatko sinä minut oikeasti pois, koska sanoin rehellisesti miltä ruoka maistuu?
Juhani kääntyi.
— Älä tee tästä naurettavaa. Kyse ei ole ruoasta. Kyse on siitä, että sinulle ei mikään riitä.
Laura naurahti hiljaa, mutta naurussa ei ollut iloa.
— Minulle ei mikään riitä? Sinä olet asunut minun kaksiossani melkein kolme vuotta. Syöt minun pöydässäni, käytät minun pesukonettani, jätät tavarasi minun kotiini. Ja silti kun joku kysyy meistä, sinä sanot: “Me vain asumme yhdessä.”
Juhanin kasvoille nousi ärtymys.
— Taasko tämä alkaa?
— Ei. Tämä loppuu.
Sana jäi ilmaan. Laura itsekin yllättyi siitä, miten vakaalta se kuulosti.
— Mitä sinä tarkoitat? Juhani kysyi.
— Sitä, että minä lähden nyt. Ja kun sinä palaat Helsinkiin, sinun tavarasi eivät enää ole minun kodissani.
Juhani tuijotti häntä hetken ja naurahti.
— Älä viitsi. Et sinä tällaista yhden grillipalan takia tee.
— En teekään. Teen sen kolmen vuoden takia.
Laura nosti laukkunsa. Tie bussipysäkille kulki metsän reunaa pitkin. Matka tuntui pitkältä, mutta jokaisella askeleella hän ymmärsi enemmän. Hän ei ollut ollut Juhanille puoliso. Hän oli ollut paikka, jossa oli helppo elää.
Kotimatkalla Laura katsoi ikkunasta ulos. Puut vilisivät ohi, ja hänen mielessään nousi muistoja. Kertoja, jolloin Juhani oli vähätellyt hänen mielipidettään. Kertoja, jolloin hän oli sanonut ystävilleen, ettei “avioliitto ole enää tässä iässä tarpeen”. Kertoja, jolloin Laura oli hiljentänyt oman pettymyksensä, koska ei halunnut vaikuttaa vaativalta.
Kotona hän avasi oven ja näki kaiken uudella tavalla. Juhanin takki naulakossa. Hänen kenkänsä eteisessä. Partakone kylpyhuoneessa. Pino sukkia, jotka Laura oli pessyt.
Hän alkoi pakata.
Ei raivolla. Ei kostoksi. Vaan rauhallisesti, melkein siististi. Jokainen paita, jokainen laturi, jokainen kirja siirtyi pois hänen elämästään.
Illalla puhelin soi.
— Laura, Juhani sanoi. — Älä nyt viitsi olla lapsellinen.
— En ole lapsellinen.
— Minä sanoin sen suutuspäissäni.
— Sinä sanoit sen, koska ajattelit voivasi sanoa niin.
Juhani huokaisi.
— Kaikki parit riitelevät.
— Kaikki parit eivät heitä toista pihalle, kun tämä sanoo mielipiteensä.
Hiljaisuus.
— Pääsenkö sisään, kun tulen?
— Et.
Kun Juhani myöhemmin seisoi hänen ovensa takana, Laura ei avannut. Hän kuuli soittoäänen, koputukset, miehen ärtyneen hengityksen.
— Laura, avaa nyt. Puhutaan.
Hän seisoi eteisessä ja sanoi oven läpi:
— Me olemme puhuneet tarpeeksi. Minä olen vain ollut se, joka kuunteli.
Seuraavana päivänä Juhani tuli kukkien kanssa. Laura avasi oven vain raolleen.
— Minä ehkä ylireagoin, Juhani sanoi.
— Ehkä?
— No, ylireagoin. Mutta sinäkin olit turhan suora.
Laura katsoi häntä pitkään.
— Siinä se on. Sinun mielestäsi minun rehellisyyteni on ongelma. Ei sinun käytöksesi.
Juhani ei vastannut.
— Minä en enää halua suhdetta, jossa minun pitää pienentyä, jotta toinen ei suuttuisi, Laura sanoi.
Ensimmäiset viikot olivat outoja. Asunto oli hiljainen. Mutta hiljaisuus ei ollutkaan tyhjä. Se oli lempeä. Laura sai päättää itse, mitä syö. Mihin aikaan avaa television. Ostaako uuden kupin vain siksi, että se on kaunis.
Eräänä sunnuntaina hän istui ikkunan ääressä kahvikuppi kädessään ja tajusi, ettei ollut menettänyt kotia. Hän oli saanut sen takaisin.
Juhani lähetti vielä viestejä. Ensin vihaisia. Sitten surullisia. Lopulta sellaisia, joissa hän vihjasi, ettei Laura enää löytäisi ketään parempaa.
Laura vastasi vain kerran:
— Parempi yksin kuin paikassa, jossa minua siedetään.
Sitten hän poisti numeron.
Joskus lähtö alkaa pienestä hetkestä. Liian happamasta lihasta. Maahan lasketusta laukusta. Lauseesta, joka kuulostaa käskyltä: “Lähde kotiin.”
Juhani luuli ajavansa Lauran pois mökiltä.
Todellisuudessa hän antoi Lauralle viimeisen työnnön takaisin omaan elämäänsä.