Jari seisoi eteisessä matkalaukku kädessään. Mummo Kerttu katsoi häntä keittiön pöydän äärestä niin terävästi, että Jari tunsi itsensä jälleen pieneksi pojaksi.
— Sari käski sinut pois, eikö niin?
Jari ei vastannut.
Silloin pieni Hanna astui olohuoneesta Marjan vanha villahuivi käsissään.
— Isi?
Sana oli hiljainen, epävarma. Jari oli kuullut elämässään paljon kovia sanoja, mutta mikään ei ollut satuttanut niin kuin tuo yksi lempeä sana.
Aino tuli heti Hannan taakse.
— Älä koske häneen.
Jari laski laukkunsa.
— Aino, minä tulin takaisin.
— Koska Sari käski. Et siksi, että me tarvitsimme sinua.
Jari avasi suunsa, mutta Aino jatkoi.
— Minä tarvitsin sinua, kun Hanna itki yöllä. Kun minulla oli koe koulussa enkä ollut nukkunut. Kun en tiennyt, riittääkö maito. Sinä lähetit rahaa ja kuvittelit, että se on isyyttä.
Mummo Kerttu nousi.
— Suru voi sumentaa pään, Jari. Mutta lapsi ei saa olla rangaistus siitä, että aikuinen ei kestä kipuaan.
Ensimmäiset päivät olivat kylmiä. Jari sai nukkua vanhalla sohvalla. Aino ei puhunut hänelle kuin pakolliset asiat. Hanna piiloutui mummon taakse. Elina lähetti Kuopiosta viestin: “Älä luule, että kaikki unohtuu.”
Jari ei luullut.
Kerttu pakotti hänet arkeen.
— Vie roskat. Lämmitä puuro. Pese pyykki. Ota Hanna syliin.
— Hän pelkää minua.
— Niin pitääkin. Sinun pitää ansaita, ettei hän pelkää.
Ensimmäinen ilta Hannan kanssa meni huonosti. Tyttö itki lohduttomasti. Jari piti häntä liian jäykästi, liian kaukana. Lopulta Aino tuli ovelle.
— Anna hänet minulle.
Jari pudisti päätään.
— En. Minun täytyy oppia.
Hän käveli ympäri keittiötä ja hyräili laulua, jota Marja oli joskus laulanut. Ääni särkyi, mutta Hanna hiljeni. Pieni pää painui hänen olkapäälleen.
Jari seisoi keskellä keittiötä ja itki äänettömästi.
Siitä ei tullut helppoa. Aino ei antanut hänelle anteeksi nopeasti. Eikä pitänytkään. Mutta Jari alkoi tehdä asioita, joita olisi pitänyt tehdä alusta asti. Hän vei Hannan neuvolaan, opetteli letittämään hänen hiuksensa, istui hänen vieressään, kun tämä sairasti kuumetta.
Aino sai nukkua. Hän sai käydä ystävän luona. Hän sai olla välillä taas viisitoistavuotias.
— Mene, Kerttu sanoi hänelle usein. — Sinä et ole tämän talon ainoa aikuinen.
Elina tuli kesällä kotiin Kuopiosta. Hän seisoi pihalla ja katsoi, kuinka Jari korjasi vanhaa keinua Hannan kanssa.
— Nytkö sinusta tuli isä? hän kysyi kylmästi.
Jari pyyhki kätensä housuihin.
— Yritän tulla.
— Vähän myöhässä.
— Tiedän.
Elina ei osannut vastata siihen. Hän oli varautunut riitaan, ei totuuteen.
Sari ei ottanut Jaria takaisin. Hän kävi kerran tuomassa Hannalle pienen neuleen.
— Minä toivoin perhettä, hän sanoi. — Mutta en miestä, joka rakentaa rauhansa hylättyjen lasten päälle.
— Olet oikeassa, Jari vastasi.
— Ole sitten oikeasti heidän kanssaan. Älä vain silloin, kun sinulla ei ole muuta paikkaa.
Vuodet kuluivat. Aino pääsi opiskelemaan Kuopioon. Lähtöpäivänä hän seisoi ovella laukku kädessään ja katsoi Hannaa, joka puristi hänen takkinsa helmaa.
— Entä hän? Aino kysyi.
Jari nosti Hannan syliin.
— Hänellä on isä. Myöhään, mutta on.
Aino katsoi häntä pitkään. Sitten hän nyökkäsi. Se ei ollut täysi anteeksianto, mutta se oli ensimmäinen rauhan ele.
Hanna kasvoi tarmokkaaksi tytöksi. Hän tiesi Marjasta kuvien ja tarinoiden kautta. Villahuivi säilytettiin laatikossa, josta Hanna sai joskus ottaa sen esiin.
Eräänä iltana Hanna kysyi:
— Isi, kuoliko äiti minun takiani?
Jari tunsi, miten veri pakeni hänen kasvoiltaan.
— Ei. Ei koskaan sinun takiasi.
— Mutta sinä sanoit niin joskus.
Jari sulki silmänsä. Hän oli pelännyt tätä hetkeä.
— Minä sanoin hirveitä asioita, koska olin heikko ja surullinen. Se ei tee niistä totta. Sinä et vienyt äitiä. Sinä olit hänen rakas lapsensa.
— Rakastiko hän minua?
— Enemmän kuin mitään.
— Rakastatko sinä?
Jari veti tyttärensä syliin.
— Rakastan. Ja olen pahoillani jokaisesta päivästä, jolloin en osannut näyttää sitä.
Jotkut virheet eivät katoa. Niiden kanssa eletään. Ne muistuttavat, mihin ihminen pystyy, kun hän antaa kivun muuttua kovuudeksi.
Mutta ihminen voi myös pysähtyä. Hän voi jäädä. Hän voi kantaa vastuunsa.
Jari ei saanut Marjaa takaisin. Hän ei saanut Ainon lapsuutta takaisin. Hän ei saanut Hannan ensimmäistä vuotta takaisin.
Mutta hän sai mahdollisuuden olla lähtemättä enää koskaan.
Ja sillä kertaa hän käytti sen.
Jari seisoi eteisessä matkalaukku kädessään. Mummo Kerttu katsoi häntä keittiön pöydän äärestä niin terävästi, että Jari tunsi itsensä jälleen pieneksi pojaksi.