“Etsin hoikkaa naista, jolla on oma asunto ja joka pitää minusta huolta”: vastasin erään lähes 60-vuotiaan “prinssin” profiiliin ja päätin testata häntä vähän…
Olin jo kauan sitten poistanut kaikki deittisovellukset puhelimestani. En dramaattisesti, en kyynelten saattelemana. Vain hyvin hiljaa ja päättäväisesti.
Ajattelin, että aikuiset ihmiset osaavat ehkä jo neljän- tai viidenkymmenen jälkeen käyttäytyä. Että elämä olisi opettanut vähän nöyryyttä. Että jos ihmisellä on takanaan avioliitto, ero, lapsia, asuntolaina tai ainakin muutama pettymys, hän osaisi katsoa myös peiliin.
Mutta ei.
Viime perjantaina ystäväni lähetti minulle kuvakaappauksia eräästä deittisovelluksesta. Hän nauroi niin paljon, että minäkin aloin nauraa, vaikka en ollut vielä edes nähnyt kaikkea.
— Sari, lataa se sovellus takaisin. Ei rakkauden takia. Viihteen takia.
Sanoin ensin, että en varmasti.
Kymmenen minuuttia myöhemmin sovellus oli taas puhelimessani.
Ja heti sen jälkeen näin profiilin, joka oli jo melkein kulttuuriteko.
Kuvassa oli mies, joka katsoi kameraan hyvin vakavasti. Sellaisella ilmeellä, jolla ihminen katsoo, kun hän on päättänyt olevansa palkinto. Kuva oli otettu alhaalta ylöspäin, ehkä siksi, että mies näyttäisi arvokkaammalta. Profiilissa luki 58 vuotta. Minä en ole ilkeä ihminen, mutta sanotaan näin: 58 vaikutti enemmän muistolta kuin nykyhetkeltä.
Hänen nimensä oli Kari.
Taustalla näkyi vanha kirjahylly, raskaat verhot ja olohuone, jossa aika oli pysähtynyt johonkin 1990-luvun loppupuolelle. Se ei haitannut minua. Ei koti tee ihmisestä huonoa.
Sitten luin esittelytekstin.
Luin sen kerran. Sitten toisen kerran. Sitten vielä kerran, koska ajattelin, että tämä on varmaan vitsi.
Teksti meni suurin piirtein näin:
“Etsin naista vakavaan suhteeseen. Enintään 45-vuotias. Hoikka, siisti, ei ylipainoa, ei huonoja tapoja. Oma asunto välttämätön, koska minun luokseni ei muuteta — olen kyllästynyt naisiin, joita kiinnostavat vain miehen neliöt. Mieluiten ei lapsia. Naisen pitää osata tehdä kodista viihtyisä, laittaa ruokaa, pitää miehestä huolta eikä aiheuttaa turhaa draamaa. Taloudellisissa vaikeuksissa olevat naiset älkööt vaivautuko.”
Istuin sohvalla ja tuijotin puhelinta.
Eli tämä herra etsi itseään nuorempaa, hoikkaa, lapsetonta, taloudellisesti vakaata naista, jolla olisi asunto Helsingin keskustassa ja joka ottaisi hänet kotiinsa, tekisi lohikeittoa, paistaisi korvapuusteja, silittäisi ehkä paidatkin ja olisi vielä hiljaa.
Aivan.
Yleensä ohitan tällaiset profiilit heti. Ei kannata väitellä ihmisen kanssa, joka on jo kruunannut itse itsensä.
Mutta tällä kertaa minussa heräsi outo uteliaisuus.
Halusin nähdä, mitä tällainen mies vastaa, kun hän luulee löytäneensä juuri etsimänsä.
Oma profiilini oli lähes tyhjä. Siinä oli vain yksi kuva takaapäin, meren rannalta. Kasvot eivät näkyneet. Iäksi olin merkinnyt 43.
Kirjoitin hänelle ensin.
“Hei Kari. Luin profiilisi ja ajattelin, että tässä on mies, joka todella tietää mitä haluaa. Luulen sopivani kuvaukseen. Olen hoikka, asun yksin omassa kolmiossani Helsingin keskustassa ja rakastan ruoanlaittoa — lohikeittoa, piirakoita ja korvapuusteja. En ole vain vielä löytänyt miestä, josta voisin pitää huolta. Oletko vielä vapaa?”
Vastaus tuli alle kolmessa minuutissa.
Kari ei selvästikään vain etsinyt rakkautta. Hän päivysti sitä.
“Hei Sari. Vihdoin järkevä nainen. Täällä useimmat vain vaativat. Sinä kuulostat sopivalta. Onko asunto oikeasti sinun? Ja olisitko valmis ottamaan miehen luoksesi asumaan, jos suhde toimii?”
Hymyilin.
Mutta seuraava viesti sai minut laskemaan kahvikupin pöydälle ja ymmärtämään, että tästä tulisi paljon mielenkiintoisempaa kuin olin ajatellut.
“En halua tuhlata aikaa. Tässä iässä pitää puhua suoraan. Jos sinulla on oma koti ja olet oikeasti valmis parisuhteeseen, voimme sopia tapaamisen. Minä tarvitsen rauhallisen kodin, hyvää ruokaa ja naisen, joka ymmärtää miehen tarpeet.”
Katsoin viestiä ja nauroin ääneen.
Hän ei ollut nähnyt kasvojani, mutta oli jo mielessään muuttanut Helsingin keskustassa olevaan kolmiooni.
Päätin jatkaa.
“Miten sinä näet yhteisen arjen?” kirjoitin.
“Hyvin yksinkertaisesti. Nainen hoitaa kodin. Mies on mies. Voin auttaa joskus, mutta en pidä siitä, että minua komennetaan. Kotona pitää olla ruokaa. Lohikeitto, laatikot, piirakat, tavallinen suomalainen ruoka. En ole vaativa, haluan vain järjestystä ja rauhaa.”
“Entä mitä sinä annat naiselle?”
Tuli pitkä hiljaisuus.
Lopulta hän vastasi:
“Annan turvaa. Olen kunnollinen mies. Minulla on eläke ja joskus pientä lisätyötä. En ole mikään elätettävä. En vain halua ahneita naisia.”
“Entä kulut? Vastike, ruoka, sähkö?”
“Jos asunto on sinun, kulut ovat luonnollisesti sinun. Ruokaan voin osallistua, jos suhde toimii hyvin. Nainen kuitenkin yleensä hoitaa ostokset paremmin.”
Siinä kohtaa ajattelin, että Kari ei etsinyt parisuhdetta. Hän etsi palvelupakettia: koti, keittiö ja hoiva.
Sovimme tapaamisen pieneen kahvilaan Helsingin keskustaan. Kari lisäsi heti:
“Ei mitään kallista paikkaa. En pidä naisista, jotka testaavat miestä laskulla.”
“Ei huolta. Jokainen maksaa omansa.”
Seuraavana päivänä saavuin kahvilaan hieman etuajassa. Valitsin pöydän ikkunan vierestä. Minua ei jännittänyt romanttisesti. Olin enemmänkin kiinnostunut siitä, kuinka pitkälle ihminen voi viedä oman itsevarmuutensa.
Kari tuli kymmenen minuuttia myöhässä. Hän näytti vanhemmalta kuin kuvassa. Hänellä oli siisti mutta kulunut takki ja ilme, jolla ihminen tarkastelee asuntoa ennen ostopäätöstä.
“Hei. Sari?”
“Hei, Kari.”
Hän istui ja katsoi minua hetken.
“Näytit kuvassa vähän erilaiselta.”
“Kuvassa olin selin.”
“Niin, mutta kuvittelin sinut pidemmäksi.”
“Ja minä kuvittelin sinut 58-vuotiaaksi.”
Hän rypisti otsaansa.
Tarjoilija tuli. Tilasin kahvin. Kari otti teen ja korvapuustin. Sitten hän vielä lisäsi:
“Maksamme erikseen, eikö niin?”
“Tietenkin.”
Hän nyökkäsi tyytyväisenä.
“Hyvä. Reilu nainen.”
Otin laukustani pienen muistikirjan.
“Kari, jos puhumme vakavasti, minullakin on muutama ehto.”
Hän nojautui taaksepäin.
“Kerro.”
“Jos mies muuttaa minun asuntooni, hän maksaa puolet asumiskuluista, puolet ruoasta ja osallistuu kotitöihin. Ruoanlaitto vuorotellen. Siivous vuorotellen. Pyykit jokainen hoitaa itse. Avaimia ei anneta heti. Ja ennen kuin kukaan muuttaa minnekään, haluan nähdä tulotiedot, terveystiedot ja läheisen yhteystiedot. En voi ottaa tuntematonta miestä kotiini vain siksi, että hän sanoo olevansa vakava.”
Kari katsoi minua kuin olisin juuri rikkonut jonkin pyhän säännön.
“Oletko tosissasi?”
“Olen.”
“Minä olen mies.”
“Huomasin.”
“Normaali nainen ei puhu miehelle noin.”
“Normaali nainen puhuu juuri noin, jos tuntematon mies haluaa muuttaa hänen kotiinsa ja odottaa palvelua.”
Hänen kasvonsa punehtuivat.
“Sinä johdit minua harhaan.”
“En. Minä vain näytin sinulle, miltä sinun profiilisi kuulostaa naisen korvissa.”
“Sinulla on liian kovat vaatimukset.”
“Ei. Minulla on vain rajat.”
Kari nousi äkkiä. Hän jätti rahat teestä pöydälle. Korvapuusti jäi koskematta.
“Tällä asenteella jäät yksin.”
“Parempi yksin omassa kodissa kuin miehen kanssa, joka etsii ilmaista asuntoa ja hoitajaa.”
Hän lähti sanomatta enää mitään.
Minä jäin kahvilaan ja join kahvini loppuun. En tuntenut voittoa. Tunsin lähinnä rauhaa.
Joskus ihmistä ei tarvitse paljastaa. Riittää, että kysyy samat kysymykset takaisin.
Illalla poistin keskustelun. En vihaisena, vaan kevyempänä.
Ymmärsin taas yhden asian: nainen, jolla on koti, työ, sydän ja oma elämä, ei ole ratkaisu miehen mukavuudenhaluun.
Parisuhde ei ole sitä, että toinen tuo vaatimukset ja toinen tuo kaiken muun.
Jos haluat rakkautta, tuo kunnioitus.
Jos haluat palvelua, palkkaa palvelu.