— Äiti on oikeassa, joten pyydät häneltä anteeksi! — Jari murahti keittiön keskellä.
Sanna ei vastannut. Hän seisoi tiskialtaan ääressä ja pesi mukia hitaasti, niin tarkasti, että se näytti melkein rauhoittavalta. Mutta Sanna ei rauhoittunut. Hän vain päätti olla hajoamatta ennen aamua.
Marja-Liisa oli tullut kolme tuntia aiemmin. Ovikello, kangaskassi, tillinippu, kahvipaketti ja sisustuslehti täynnä taitettuja sivuja. Hän oli katsonut keittiötä, verhoja, kirjoja ja Sannaa samalla ilmeellä — kuin kaikki olisi ollut väärin.
— Koti ei siitä siistimmäksi tule, että luet, — hän sanoi.
Jari nauroi väkinäisesti eikä puolustanut vaimoaan.
Kun Sanna lopulta sanoi, että tämä oli heidän kotinsa ja he päättäisivät siitä itse, Marja-Liisa kääntyi poikansa puoleen.
— Jari, kuulitko?
Ja Jari kuuli. Ei vaimonsa rajan. Vain äitinsä loukkaantumisen.
Kun anoppi lähti, Jari vaati anteeksipyyntöä.
Sanna meni makuuhuoneeseen, otti matkalaukun kaapin päältä ja pakkasi farkut, villapaidat, asiakirjat, laturin, meikkipussin ja kolme kirjaa.
Sitten hän varasi muuttoavun seuraavaksi aamuksi kello yhdeksän.
Kun Jari näki laukun, hän sanoi:
— Taas draamaa.
Aamulla Sanna sai viestin tuntemattomasta numerosta.
“Oletko sinä Jari Lehtosen vaimo? Minun täytyy puhua kanssasi. Tämä on tärkeää. Nimeni on Emilia.”
He tapasivat kahvilassa Hämeenkadulla. Emilia oli nuorehko nainen, väsyneet silmät, paperimuki käsissä.
— En tiennyt, että hän on naimisissa, — Emilia sanoi heti. — En kahteen vuoteen.
— Ja nyt tiedät.
— Sain tietää vahingossa. Näin kuvan teistä. Halusin lähteä, mutta meillä oli jo lapsi. Poika. Puolitoistavuotias.
Sanna ei tuntenut yllätyksen räjähdystä. Vain kylmän palapelin viimeisen palan.
— Mikä hänen nimensä on?
— Mikael.
— Miksi kirjoitit minulle nyt? — Sanna kysyi.
Emilia nosti katseensa.
— Koska eilen Jari sanoi, että hänen äitinsä hyväksyy minut vihdoin. Ja että tämän päivän riidan jälkeen sinä lähtisit itse, ilman että hän näyttäisi syylliseltä.
Sanna katsoi ikkunasta ulos. Ratikka kulki ohi. Ihmiset kiirehtivät töihin. Tampere oli tavallinen, vaikka hänen elämänsä oli juuri muuttunut rumaksi ja selkeäksi.
— Marja-Liisa tietää siis sinusta?
— Kyllä. Hän sanoi, että Jari ansaitsee perheen, jossa häntä arvostetaan. Hän sanoi, että sinä olet kylmä.
Sanna naurahti hiljaa.
— Kylmä. Niin hän sanoo aina naisesta, joka ei tee kuten hän käskee.
Emilia puristi mukia.
— Minä en halua viedä sinun paikkaasi. En näin.
— Sinä et vie sitä, — Sanna sanoi. — Jari yritti työntää minut pois ja syyttää minua siitä, että kaaduin.
Hän nousi.
— Tuletko mukaan?
Emilia kalpeni.
— Mihin?
— Meille. Katsotaan, mitä Jari sanoo, kun hänen kaksi totuuttaan seisovat samassa huoneessa.
Kun he saapuivat Kalevaan, Sanna näki heti, että Marja-Liisa oli asunnossa. Hänen kenkänsä olivat eteisessä. Keittiöstä kuului kaappien avaamista.
Sanna avasi oven.
Marja-Liisa seisoi tiskipöydän ääressä ja pyyhki tasoa kuin omistaja. Jari tuli olohuoneesta ja pysähtyi nähdessään Emilian.
— Mitä sinä täällä teet?
— Minut kutsuttiin tavallaan, — Emilia sanoi. — Sinähän sanoit, että tänään kaikki järjestyy.
Sanna laski avaimet pöydälle.
— Minä haluaisin kuulla, miten.
Marja-Liisa suoristautui.
— Sanna, nyt ei ole oikea hetki kohtaukselle.
— Oikea hetki mille sitten? Sille, että minä pyydän anteeksi, pakkaan tavarani ja te kerrotte kaikille, että jätin Jarin?
Jari hieroi kasvojaan.
— Sanna, asiat eivät ole niin yksinkertaisia.
— Ovat ne. Sinulla on vaimo. Sinulla on toinen nainen. Sinulla on lapsi. Ja sinulla on äiti, joka tiesi kaikesta ja silti tuli eilen arvostelemaan minun verhojani.
Marja-Liisa punastui.
— Poikani oli onneton.
— Sitten hänen olisi pitänyt erota, — Sanna sanoi. — Ei rakentaa uutta perhettä vanhan keittiön pöydän alle.
Ovikello soi.
Muuttoapu.
Jari yritti tarttua tilanteeseen.
— Hyvä. Sanna, ehkä on parempi, että sinä…
— Ei, — Sanna keskeytti. — Sinä et päätä enää, mikä minulle on parempi.
Hän päästi muuttomiehet sisään ja osoitti makuuhuoneessa omaa laukkuaan.
— Tämä lähtee.
Sitten hän kääntyi Jarin puoleen.
— Ja sinä saat viikon aikaa hakea loput omistasi. Kirjallisesti. Ei äitisi kanssa. Ei silloin kun sinulle sopii. Sovitusti.
Emilia seisoi hiljaa. Sitten hän sanoi:
— Minä en muuta tänne.
Jari kääntyi häneen.
— Emilia, älä nyt…
— Sinä valehtelit minulle. Valehtelit hänelle. Ja annoit äitisi puhua minusta kuin minä olisin palkinto, jonka hän hyväksyy.
Marja-Liisa näytti loukkaantuneelta.
— Minä ajattelin lapsen parasta.
— Ei, — Emilia sanoi. — Te ajattelitte Jarin mukavuutta.
Sanna lähti asunnosta ennen kymmentä. Hän ei paiskannut ovea. Se sulkeutui hiljaa. Juuri siksi se tuntui lopulliselta.
Seuraavat viikot olivat vaikeita. Avioeropaperit, viestit, Jarin syytökset, Marja-Liisan vihjailevat puhelut. Sanna vastasi vain siihen, mikä oli välttämätöntä.
Emilia ei jäänyt Jarin luo. Hän sopi lapsen tapaamisista virallisesti. Jarin oli opeteltava olemaan isä ilman äitinsä ohjaamaa näytelmää.
Sanna muutti pieneen asuntoon lähelle puistoa. Keittiö oli vanha. Verhot olivat vihreät ja liian pitkät. Hän rakasti niitä heti.
Eräänä iltana hän keitti teetä, istui ikkunan viereen ja avasi kirjan.
Kukaan ei kommentoinut.
Kukaan ei huokaissut.
Kukaan ei sanonut, että hänen pitäisi pyytää anteeksi.
Ja silloin Sanna ymmärsi, että rauha ei aina tunnu ilolta. Joskus se tuntuu vain siltä, ettei kukaan enää omista ääntäsi.