— Allekirjoita, Elina. Olet asunut täällä tarpeeksi kauan kuin tämä talo olisi vain sinun.
Mikko paiskasi paperikansion keittiönpöydälle niin kovaa, että kahvikuppi hypähti ja jätti ruskean renkaan äidin vanhalle vahakankaalle.
Äiti oli poissa. Isä oli poissa. Vahakangas oli yhä siinä. Toisin kuin meidän perheemme.
Seisoin ikkunan vieressä kädet nyrkissä. Ulkona aamu oli vihreä ja hiljainen. Vanha omenapuu varjosti pihaa, portti narahti tuulessa, ja ikkunan alla istui taas punertava kissanpentu.
Kolmatta aamua peräkkäin.
Pieni, kasteesta märkä, keltaiset silmät suurina. Se ei naukunut. Ei kerjännyt. Ei paennut. Se vain katsoi minua kuin odottaisi.
Mikon vieressä seisoi Vilma, hänen vaimonsa. Vilman mielestä vanha lapsuudenkoti Hämeenlinnan lähellä oli vain “hometta”, “turhaa tunteilua” ja “hukattu sijoitus”.
Minulle se oli koti.
Nariseva lattialauta makuuhuoneen edessä. Sininen kaappi, jonka isä maalasi, kun olin lapsi. Kuistin haju sateen jälkeen.
Pöydällä olivat myyntiasiakirjat. Ostaja oli jo valmiina. Joku rakennuttaja halusi purkaa talon ja rakentaa tontille kaksi modernia lomataloa.
— Talo on meidän molempien, Mikko sanoi. — Laillisesti. Jos sinulla ei ole järkeä nähdä hyvää kauppaa, minulla on.
— Isä ei halunnut myydä.
— Isä ei ole täällä.
Se sattui enemmän kuin odotin.
Koska se oli totta.
Isä ei ollut täällä sanomassa Mikolle:
— Poika, kaikkea mitä voi myydä, ei omisteta sydämellä.
En allekirjoittanut.
Mikko uhkasi oikeudella ja lähti Vilman kanssa. Heidän jälkeensä jäi kalliin hajuveden ja uhkauksen sekoitus.
Kissanpentu odotti yhä.
Otin kupin maitoa ja menin pihalle.
— Mitä sinä haluat, pikku ihme?
Se haistoi maitoa, nosti päänsä ja käveli kohti kellaria. Pysähtyi. Katsoi taakseen.
Isä piti kellarin aina lukossa. Hänen kuolemansa jälkeen löysin avaimet yöpöydästä, mutta en ollut pystynyt menemään alas. Kellari haisi kostealta puulta, vanhoilta purkeilta, maalilta ja menneisyydeltä.
Otin avaimet ja taskulampun.
Kellarin ovi narahti auki. Kissanpentu livahti sisään ensimmäisenä. Laskeuduin kylmiä portaita ja valaisin hyllyt, isän työkalut, vanhat hillopurkit, äidin rikkinäisen polkupyörän.
Kissanpentu meni suoraan suuren puukaapin luo ja ryömi sen alle.
Silloin kuulin pienen naukaisun.
Se ei ollut sen ääni.
Polvistuin ja osoitin valolla kaapin alle. Siellä, vanhan kankaan päällä, makasi kaksi vielä pienempää pentua. Toinen harmaa, toinen melkein valkoinen. Laihoja, kylmiä, mutta elossa.
Punertava pentu palasi niiden luo ja alkoi nuolla niiden päitä.
Se ei tullut hakemaan maitoa.
Se tuli hakemaan apua.
Nostin pennut varovasti ulos. Kun vedin vanhaa kangasta, taskulamppu osui johonkin metalliseen irtonaisen laudan takana.
Vanha peltirasia.
Kannessa oli isän käsiala:
“Elinalle. Jos joku joskus pakottaa hänet lähtemään.”
Istuin kylmälle kellarin lattialle, kolme kissanpentua polvieni vieressä, ja avasin rasian vapisevin käsin.
Sisällä oli kirjekuori, vanha notaarin asiakirja, valokuva äidistä ja isästä talon edessä sekä pieni avain punaisessa narussa.
Avasin kirjeen.
“Tyttäreni, jos luet tämän, Mikko on unohtanut sen, minkä me kerran annoimme hänelle anteeksi…”
Isä kirjoitti siitä, mistä kotona oli vaiettu vuosia. Mikko oli joskus tehnyt velkaa. Liikaa. Hän oli yrittänyt perustaa yrityksen, epäonnistunut ja käyttänyt isän nimeä papereissa ilman lupaa.
Äiti oli itkenyt. Isä oli myynyt metsäpalstan ja maksanut velat. He eivät vieneet asiaa poliisille.
“Annoimme anteeksi, koska hän oli poikamme, — isä kirjoitti. — Mutta silloin hän allekirjoitti notaarilla, että hänen perintöosuutensa oli maksettu etukäteen. Tämä talo jää sinulle. Sinä jäit. Sinä pidit huolta äidistä. Sinä et koskaan pyytänyt, mutta sinulle se kuuluu.”
Notaarin asiakirja oli mukana. Mikon allekirjoitus oli selvä.
Pieni avain avasi vanhan sinisen kaapin alalaatikon. Sieltä löysin lisää kopioita: kuitteja, sopimuksia, testamentin, isän ja äidin viimeiset tahdot.
Seuraavana päivänä vein paperit lakimiehelle.
Hän luki kaiken hiljaa, pyyhkäisi sitten lasejaan ja sanoi:
— Elina, veljesi ei voi pakottaa sinua myymään. Itse asiassa nämä asiakirjat osoittavat, että hän on jo saanut osuutensa.
Perjantaina Mikko tuli Vilman ja ostajan kanssa.
— Nyt lopetetaan tämä pelleily, Mikko sanoi. — Allekirjoita.
Asetin paperit pöydälle.
— Ei.
Mikko nauroi.
— Elina, älä viitsi.
— Tässä on sinun allekirjoituksesi.
Hän katsoi paperia ja kalpeni.
Vilma kumartui.
— Mikä tämä on?
— Asiakirja, jossa Mikko vahvistaa saaneensa perintöosuutensa. Ja tässä ovat velkojen maksukuitit. Tässä isän kirje.
Mikko kiskaisi paperin käteensä.
— Sinä kaivoit vainajia vastaan?
— En. Sinä yritit haudata totuuden.
Ostaja vetäytyi heti.
— Tämä ei ole minulle sopiva kauppa. Hyvää päivänjatkoa.
Vilma katsoi Mikkoa.
— Onko tuo totta?
Mikko ei vastannut.
Se oli vastaus.
Laatikosta hellan vierestä kuului pieni naukaisu. Punertava pentu nosti päätään, ja kaksi pientä sisarusta liikahtivat sen vieressä.
Vilma kuiskasi:
— Kissojen takia sinä löysit nuo?
— Ei, sanoin. — Totuuden takia.
Mikko lähti vihaisena. Hän uhkasi vielä oikeudella, kirjoitti viestejä, soitti pari kertaa. Mutta kun paperit rekisteröitiin virallisesti, hän vaikeni.
Talo jäi minulle.
Aluksi se tuntui liian suurelta. Liian hiljaiselta. Sitten aloin täyttää sitä. Siivosin kuistin, maalasin sinisen kaapin uudelleen, avasin olohuoneeseen pienen lasten piirustuspajan.
Ensin tuli kolme lasta naapurista. Sitten kuusi. Pian lauantaisin pihalla kuului naurua, ja keittiössä tuoksui tee, paperi, värikynät ja tuore pulla.
Annoin paikalle nimen “Omenapuun talo”.
Punertava kissanpentu jäi luokseni. Nimesin sen Liekkiksi. Harmaan pennun otti naapurin tyttö, valkoisen vanha opettaja. Mutta Liekki nukkui joka aamu ikkunalaudalla samassa kohdassa, josta se oli kerran katsonut minua.
Eräänä iltana luin isän kirjeen loppuun.
“Rakas tyttöni, koti ei kuulu sille, joka huutaa kovimmin. Se kuuluu sille, joka ei koskaan lakannut rakastamasta sitä.”
Silloin ymmärsin, ettei isä ollut jättänyt minulle vain taloa.
Hän oli jättänyt minulle luvan jäädä.
Ja pieni märkä kissanpentu oli johdattanut minut siihen lupaan juuri silloin, kun olin melkein luovuttanut.