Seitsemänkymppisenä varasin ensimmäistä kertaa hoitojakson selälleni enkä vapauttanut viikkoa lastenlasten vahtimiseen.
Se riitti siihen, että miniäni sanoi pojalleni minun kuulteni, täysin tavallisella äänellä:
— Sinun äitisi ajattelee nykyään vain itseään.
Istuin heidän olohuoneessaan takki päällä ja kädet sylissä. En sanonut mitään. Mutta jokin minussa hiljeni tavalla, jota en ollut ennen kokenut.
Olen hoitanut Mikon lapsia siitä asti, kun vanhin oli neljänkymmenen päivän ikäinen. Kun Mikko ja Sanna halusivat viikonlopuksi jonnekin, minä tulin. Kun oli työvuoro, minä tulin. Kun lapsi sairastui eikä voinut mennä päiväkotiin, minä tulin. Kun “pari tuntia” muuttui kokonaiseksi päiväksi, minä jäin.
Asun Helsingissä vanhassa asunnossa, jossa kasvatin Mikon ja hänen sisarensa. Neljäs kerros, ei hissiä. Ennen portaat olivat vain portaat. Nyt jokainen askel tuntuu alaselässä.
Selkä on vaivannut minua kaksi vuotta. Aluksi sanoin aina: myöhemmin. Myöhemmin menen lääkäriin. Myöhemmin varaan fysioterapian. Myöhemmin lepään.
Mutta myöhemmin ei tullut koskaan. Aina oli jotain tärkeämpää. Lasten haku, ruoka, kuume, koulu, Sannan työvuoro, Mikon kiireet.
Syyskuussa lääkäri sanoi suoraan:
— Aila, tämä ei parane pelkällä sisulla. Tarvitsette kunnollisen kuntoutusjakson.
Hän suositteli hoitolaa Naantalissa. Lämpöhoitoja, allasta, fysioterapiaa ja kymmenen päivää lepoa.
Katsoin hintoja kolme viikkoa. Se tuntui kalliilta. Sitten ajattelin kaikkia niitä talvihaalareita, lääkkeitä, harrastusmaksuja ja ruokakasseja, jotka olin maksanut ilman näin pitkää miettimistä.
Ja ensimmäistä kertaa kysyin itseltäni: entä minä?
Varasin lokakuussa tammikuulle. Juuri lasten talviloman ajaksi. Tiesin sen. Mutta myös selkäni tiesi, ettei se enää odota.
Kerroin Mikolle sunnuntaina puhelimessa.
— Poika, lähden tammikuussa kymmeneksi päiväksi hoitojaksolle Naantaliin.
Hän oli hiljaa.
— Tammikuussa? Äiti, lapsilla on silloin loma.
— Tiedän.
— Me Sannan kanssa ajateltiin, että sinä auttaisit.
— Mikko, minun pitää hoitaa selkääni.
— Niin, mutta… eikö se voisi olla myöhemmin?
— Ei. Lääkäri oli selvä. Olen jo varannut.
Hän sanoi “selvä”, mutta se ei ollut selvä. Se oli loukkaantunut selvä.
Kaksi päivää myöhemmin menin heille sunnuntailounaalle. Mikko kattoi pöytää. Lapset juoksivat käytävällä. Sanna oli keittiössä paistamassa kalapuikkoja ja perunoita.
Minä istuin olohuoneessa takki vielä päällä. Lapset kävivät halaamassa minua ja katosivat taas leikkeihinsä.
Silloin kuulin Sannan äänen keittiöstä.
Hän ei kuiskannut.
— Sinun äitisi on muuttunut aika itsekkääksi. Ennen hän ei koskaan tehnyt numeroa mistään.
Mikko vastasi jotain, mutta en kuullut.
— Joo, joo, se selkä, tiedän. Mutta hän tietää ihan hyvin, että lapsilla on tammikuussa loma. Nyt meidän pitää keksiä kaikki uusiksi.
Tauko.
— Hän ajattelee vain itseään.
Istuin aivan paikallani.
Seitsemänkymmentä vuotta elämää tiivistettynä yhteen lauseeseen. Ensimmäisen lapsen neljäkymmentä päivää. Kuumeiset yöt. Päivät, jolloin en sanonut selkäkivusta mitään. Kymmenet kerrat, jolloin jätin omat asiani odottamaan.
Kaikki se muuttui sanoiksi:
Hän ajattelee vain itseään.
He tulivat pöytään. Sanna ojensi minulle lautasen ja hymyili kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Aila, otatko salaattia?
— En, kiitos.
Mikko kysyi sisarestani. Lapset riitelivät kaukosäätimestä. Kaikki jatkui tavallisesti. Vain minä en ollut enää tavallinen minä.
Lounaan jälkeen Sanna kysyi:
— Oletko siis oikeasti lähdössä?
— Olen.
— Entä lapset?
— Te hoidatte heidät.
Sanna katsoi minua kuin en olisi vastannut oikein.
— Meillä on töitä.
— Niin oli minullakin aikoinaan. Silti hoidin omat lapseni.
Mikko sanoi varovasti:
— Äiti, ei Sanna tarkoittanut pahaa.
Katsoin häntä.
— Mutta hän sanoi pahasti. Ja sinä kuulit sen.
Huoneessa tuli hiljaista.
En korottanut ääntäni. En kertonut pitkää luetteloa kaikesta, mitä olin tehnyt. Se olisi ollut vanha minä. Se minä, joka selitti, kunnes muut tunsivat olonsa mukavaksi.
Nyt en halunnut tehdä kenenkään oloa mukavaksi valheella.
Kun lähdin, Sanna kysyi:
— Ajaako Mikko sinut kotiin?
— Ei tarvitse.
— Selän kanssa?
— Juuri sen selän kanssa.
Tammikuussa lähdin Naantaliin.
Ensimmäisenä iltana istuin huoneessani ja itkin vähän. En edes tiennyt tarkalleen miksi. Ehkä siksi, ettei kukaan tarvinnut minua juuri sillä hetkellä. Se tuntui ensin tyhjältä. Sitten se alkoi tuntua vapaudelta.
Aamuisin kävin hoidossa. Päivisin fysioterapiassa. Söin hitaasti. Join teeni kuumana, en seisten keittiön tiskin ääressä. Nukuin ilman, että heräsin miettimään, kenen lapsi pitää hakea mistäkin.
Viidentenä päivänä nousin sängystä, eikä kipu iskenyt samalla tavalla kuin tavallisesti.
Seisoin hetken huoneen keskellä ja hengitin.
Mikko soitti kahdeksantena päivänä.
— Äiti, miten sinulla menee?
— Hyvin. Oikeasti hyvin.
— Me pärjätään täällä. Minä otin pari vapaapäivää, Sanna sopi naapurin kanssa, lapset käyvät kerhossa.
— Hienoa.
Hän oli hiljaa.
— Äiti… anteeksi.
— Mistä?
Halusin kuulla, tiesikö hän.
— Siitä, että pidimme sinua itsestäänselvyytenä.
Se oli ensimmäinen rehellinen lause.
— Mikko, minä rakastan teitä. Mutta rakkaus ei tarkoita, että minun pitää kadota.
— Tiedän.
Ehkä hän tiesi. Ehkä vasta opetteli. Mutta se riitti aluksi.
Kun palasin Helsinkiin, jokin oli muuttunut. Ei kaikki. Elämä ei muutu täydelliseksi yhdessä keskustelussa. Mutta he alkoivat kysyä:
— Äiti, sopisiko sinulle?
Eivät enää:
— Äiti, sinun pitää.
Sanna pyysi anteeksi eräänä sunnuntaina.
— Sanoin silloin rumasti.
— Niin sanoit.
Hän nyökkäsi.
— Anteeksi.
En sanonut, ettei se haitannut. Koska se oli haitannut.
Sanoin vain:
— Hyvä. Mennään eteenpäin, mutta uudella tavalla.
Ja niin me teimme.
Autoin edelleen lasten kanssa. Halasin heitä, leivoin pannukakkuja, luin satuja. Mutta en enää oman elämäni kustannuksella.
Opin sanomaan:
— En tänään.
— Tarvitsen lepoa.
— Tämä viikonloppu on minun.
Aluksi se tuntui itsekkäältä. Sitten se tuntui terveeltä.
Seitsemänkymppisenä opin, ettei itsestään huolehtiminen ole rakkauden vastakohta.
Se on joskus ainoa tapa pysyä ehjänä niin, että voi rakastaa ilman katkeruutta.