— Minä olen mies, joka huomataan. En mikään tavallisen naisen mies, vaan naisen, jolla on asemaa, sanoi Markku, viisikymppinen treffisovelluksesta löytynyt herrasmies, ja sammutti vanhan valkoisen Peugeot’n väsyneen moottorin hänen edessään.
Helena ei saanut heti sanaa suustaan.
Vielä edellisenä iltana hän oli katsonut hänen kuviaan: siisti puku, meri taustalla, palmuja, vakava katse. Markku oli lähettänyt hänelle sitaatteja kirjoista ja kirjoittanut, että kypsässä iässä rakkaus ei ole leikkiä, vaan kahden sielun tunnistamista.
Nyt hänen edessään seisoi mies kuluneessa takissa ja venähtäneessä neuleessa. Hänen katseensa ei ollut lämmin. Se oli arvioiva.
Helena oli täyttänyt vähän aikaa sitten viisikymmentäkaksi. Hän oli leski ja työskenteli kirjanpitäjänä pienessä yrityksessä Helsingissä. Hän piti teatterista, syksyisistä kävelyistä, hyvistä kirjoista ja siitä, kun hänen kissansa Leo nukahti kehräten sohvan selkänojalle.
Lapset olivat aikuisia. Tytär asui Tampereella, poika Tukholmassa. He soittivat kyllä, mutta omat elämät veivät heitä eteenpäin.
Ystävä Irina sanoi kerran:
— Helena, yksinäisyys ei ole kohtalo. Tee profiili. Pahimmassa tapauksessa saat hyvät naurut.
Ensimmäiset viestit olivat karuja. Yksi halusi “kodikkaan naisen”. Toinen kysyi heti, asuiko hän omistusasunnossa. Helena oli jo poistamassa sovellusta, kun Markku ilmestyi.
Viisikymmentä vuotta. “Yrittäjä”. Leski. Kuvissa hän oli tyylikäs, rauhallinen ja jotenkin maailmaa nähnyt. Hän kirjoitti kauniisti:
— Helena, kasvoissasi on harvinaista arvokkuutta ja lempeyttä.
Viikko kului kuin huomaamatta. Markku kirjoitti iltaisin pitkiä viestejä, puhui kypsästä rakkaudesta ja siitä, kuinka oikea nainen ei tarvitse näyttävyyttä, koska hänen arvonsa näkyy hiljaisuudessa.
Sitten hän ehdotti tapaamista Esplanadin puistossa.
Helena valmistautui kuin pieneen juhlaan. Hän otti esiin lempitakkinsa, silkkihuivin ja laittoi hiuksensa huolellisesti. Leo seurasi häntä epäluuloisesti eteisestä.
Kadun reunassa seisoi vanha valkoinen Peugeot, joka tärisi paikallaan ja päästi pienen savupilven. Autosta nousi Markku.
— No, nouse kyytiin. Et sinä mikään Englannin kuningatar ole. Kaunottareni jaksaa vielä kulkea.
Kaunottarella hän tarkoitti autoa.
Sisällä haisi vanhalle muoville ja halvalle ilmanraikastimelle. Matkan aikana Markku valitti liikenteestä, hinnoista, nuorista ja naisista, jotka “viidenkympin jälkeenkin kuvittelevat olevansa prinsessoja”.
Puistossa Markku piristyi. Hän puhui kovalla äänellä yrityksistään, suunnitelmistaan ja siitä, kuinka tavalliset ihmiset eivät ymmärrä kunnianhimoista miestä.
— Sinä olit kirjanpitäjä, eikö niin?
— Kyllä. Pidän numeroiden järjestyksestä. Se rauhoittaa.
— No, ei kovin naisellinen ala. Mutta ainakin hyödyllinen.
Kahvilassa Helena ehti sanoa hiljaa:
— Minulle cappuccino.
Markku keskeytti:
— Kaksi americanoa. Cappuccino on naisten hömpötystä. Ja lihottaa.
Kun lasku tuli, Markku laski pöytään rahat vain omasta kahvistaan.
— Tasa-arvo, Helena. Hieno asia.
Helena maksoi omansa ja jätti pienen tipin.
— Tuhlausta. Tuolla rahalla saisi leipää.
— Se oli minun rahaani, Helena sanoi rauhallisesti.
Silloin Markku nojautui taaksepäin ja hymyili kuin olisi valmistellut tärkeän puheen.
— Tiedätkö, Helena, et sinä huono ole. Siisti, lempeä, asiallinen. Mutta minä en ole tavallinen mies. Minulla on näkyvyyttä ja tavoitteita. Tarvitsen rinnalleni naisen, jolla on asemaa.
— Asemaa?
— Niin. Oikea asunto, oikeat suhteet, arvokkuutta. Naisen, jonka kanssa voi näyttäytyä. Sinä taas… älä loukkaannu, mutta olet kirjanpitäjä, leski, tavallinen nainen. Melkein eläkeläinen. Et ehkä aivan minun tasolleni.
Helena laski kahvikupin pöydälle.
Ja katsoi häntä ensimmäistä kertaa aivan suoraan.
— Markku, saanko kysyä jotain?
— Tietenkin.
— Missä sinun asemasi näkyy? Vanhoissa palmukuvissa vai autossa, joka kuulostaa siltä kuin se pyytäisi anteeksi olemassaoloaan?
Markku tuijotti häntä.
— Sinä olet loukkaantunut.
— En. Olen vain hereillä.
— Minä puhun rehellisesti.
— Rehellisyys ei tarkoita sitä, että voi olla epäkohtelias ja kutsua sitä luonteeksi.
Hän suoristautui.
— Minä tarvitsen naisen, joka ymmärtää tasoni.
— Ja minä tarvitsen ihmisen, joka ymmärtää alkeelliset käytöstavat.
Markku nauroi ivallisesti.
— Kirjanpitäjältä aika terävää.
— Numerot opettavat. Jos luvut eivät täsmää, tulos on väärä. Sinun sanojesi ja käytöksesi välillä on valtava ero.
Helena nousi.
— Kiitos kahvista. Tai oikeastaan kiitän itseäni, koska maksoin sen itse.
Ulkona Markku seurasi häntä autolle.
— Minä vien sinut kotiin.
— Ei tarvitse.
— Älä nyt dramatisoi.
— En dramatisoi. Lähden.
Markku istui Peugeotiinsa ja käänsi avainta. Auto yskäisi, tärisi ja sammui. Hän yritti uudelleen. Ei mitään.
Ikkuna aukesi.
— Helena, voisitko vähän työntää?
Helena pysähtyi.
— Valitettavasti en. Olen melkein eläkeläinen, tavallinen kirjanpitäjä. Sinun tasollesi tarvitaan varmasti arvokkaampaa apua.
Ja hän käveli pois.
Illalla Irina kuunteli tarinan ja nauroi niin, että Helena alkoi nauraa myös.
— Poistitko sovelluksen?
— En.
— Miksi?
Helena silitti Leoa, joka oli käpertynyt hänen viereensä.
— Koska yksi Markku ei saa päättää, päättyykö minun elämäni tähän.
Seuraavana päivänä hän muutti profiilinsa tekstin: “Leski, kirjanpitäjä, rakastan teatteria, kirjoja ja ihmisiä, jotka eivät sekoita asemaa ylimielisyyteen.”
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi olonsa kevyeksi.
Sillä oikea arvo ei näy autossa, kuvissa eikä suurissa sanoissa.
Se näkyy siinä, miten ihminen kohtelee toista silloin, kun kukaan ei pakota häntä olemaan kohtelias.