Rasmus oli keittiössä ja sekoitti salaattikastiketta, kun ulko-ovi aukesi.
— Rakas, me tultiin! Riikka huusi eteisestä.
Rasmus sulki silmänsä hetkeksi.
Me.
Se tarkoitti Oonaa.
Oona oli Riikan paras ystävä. Rasmus kesti häntä silloin tällöin: syntymäpäivillä, kahvilla, yhteisissä illoissa. Mutta omassa kodissa hänestä tuli nopeasti liikaa. Oonalla oli tapana kommentoida kaikkea: ruokaa, sisustusta, äänenvoimakkuutta, Rasmuksen olemusta.
— Olet tehnyt ruokaa! Riikka ilahtui.
Rasmus ei sanonut mitään.
Oona katsoi pöytää ja hymähti.
— No, ainakin joku täällä osaa olla hyödyllinen.
Rasmus puristi haarukkaa kädessään.
— Syödään.
Illallinen oli hänelle pitkä. Riikka ja Oona puhuivat keskenään kuin Rasmus ei olisi ollut samassa pöydässä. He nauroivat, söivät ja lähtivät sitten olohuoneeseen.
Astiat jäivät pöydälle.
Rasmus korjasi ne yksin.
Myöhemmin hän istui työhuoneen nurkassa läppärin kanssa ja odotti, että Oona lähtisi kotiin. Mutta ilta venyi.
Lopulta Riikka tuli hänen luokseen.
— Rasmus… minulla olisi pieni pyyntö.
— No?
— Oonalla on ongelmia poikaystävänsä kanssa. Voisiko hän olla meillä viikon? Vain viikon. Kun palkka tulee, hän etsii oman paikan.
Rasmus ei pitänyt ajatuksesta. Ei yhtään.
Mutta hän ei halunnut olla julma.
— Yksi viikko.
Riikka hymyili helpottuneena.
— Kiitos! Ja annetaan hänelle makuuhuone, jooko? Hänestä on kiusallista nukkua olohuoneessa.
— Entä me?
— Sohvalla. Vain hetken.
Hetki muuttui viikoiksi.
Rasmus tuli töistä kotiin, kävi kaupassa, teki ruokaa. Riikka ja Oona tulivat myöhemmin, söivät ja vetäytyivät makuuhuoneeseen juttelemaan.
Rasmus nukkui sohvalla omassa asunnossaan Kalliossa.
Oona alkoi käyttäytyä kuin emäntä.
— Rasmus, älä kolistele.
— Rasmus, televisio hiljemmalle.
— Rasmus, miksi jääkaapissa ei ole jogurttia?
— Rasmus, vieraille kuuluu laittaa ruokaa.
Eräänä iltana Rasmus tuli kotiin ja löysi Riikan keittiöstä.
— Olet jo kotona?
— Minut laitettiin lomalle muutamaksi päiväksi, Riikka sanoi ja söi leipää.
Sitten hän katosi makuuhuoneeseen.
Rasmus avasi jääkaapin.
Tyhjä.
Hän koputti makuuhuoneen oveen.
Oona avasi.
— Missä ruoka on?
— Me syötiin.
— Miksette ilmoittaneet? Olisin käynyt kaupassa.
— Sinun olisi pitänyt ajatella etukäteen. Täällä on vieras.
Ovi meni kiinni.
Seuraavana päivänä Riikka ilmoitti lähtevänsä kahdeksi päiväksi työmatkalle.
— Työmatkalle? Sinähän olet lomalla.
— Kollegalle tuli sairaus. Minua pyydettiin tilalle.
— Sehän on hyvä merkki, Oona sanoi. Ehkä sinut ylennetään.
Rasmus ei vastannut.
Seuraavana iltana hän ei mennyt suoraan kotiin. Hän söi kahvilassa ja meni elokuviin. Kotiin hän palasi myöhään.
Oona seisoi eteisessä.
— Missä sinä olet ollut?
— Anteeksi?
— Minulla on nälkä. Teetkö ruokaa?
Rasmus tuijotti häntä.
— Tee itse.
— Minä olen vieras.
— Et enää. Vieras lähtee ajoissa.
Oona punastui vihasta.
— Miten sinä kehtaat puhua minulle noin?
Rasmus meni makuuhuoneeseen, otti hänen laukkunsa ja nosti sen sängylle.
— Pakkaa.
— Mitä?
— Lähdet.
— Et sinä voi heittää minua ulos!
— Voin. Tämä on minun kotini.
Oona hiljeni hetkeksi. Sitten hänen ilmeensä muuttui.
— Soitan Riikalle ja sanon, että yritit lähennellä minua.
Rasmuksen kurkku kuivui.
— Et ole tosissasi.
— Olen. Hän uskoo minua.
Oona painoi puhelun päälle.
Rasmus ei liikkunut. Hän ei aikonut antaa Oonalle edes mahdollisuutta väittää, että hän olisi koskenut häneen.
Hän otti oman puhelimensa ja alkoi kuvata.
— Sano se uudestaan. Sano, mitä aiot valehdella.
Oona katsoi kameraa ja vaikeni.
— Oona? kuului Riikan ääni. Mitä tapahtuu?
Oona muuttui sekunnissa.
— Riikka, hän heittää minut ulos! Hän huutaa minulle! En tiedä mitä tehdä!
Rasmus puhui rauhallisesti.
— Riikka, hän uhkasi juuri sanoa, että yritin lähennellä häntä.
— Rasmus, mitä sinä olet tehnyt? Riikka kysyi väsyneesti.
Se kysymys riitti.
Ei “onko se totta?”. Ei “Oona, mitä sanoit?”. Vain syytös häntä kohti.
— Selvä, Rasmus sanoi.
— Mikä on selvää?
— Se, että minä olen ollut tässä kodissa yksin jo pitkään.
Hän sulki puhelun.
Sitten hän otti kaapista myös Riikan laukun.
— Oona, sinulla on tunti aikaa poistua. Riikan tavarat pakkaan itse.
Oona raivosi, mutta kun Rasmus asetti ajastimen pöydälle ja istui olohuoneeseen, hän alkoi pakata. Ilman yleisöä hänen itsevarmuutensa katosi nopeasti.
Kun ovi meni kiinni hänen jälkeensä, asunto tuntui ensin liian hiljaiselta.
Rasmus seisoi eteisessä ja kuunteli omaa hengitystään.
Se ei häirinnyt ketään.
Hän pakkasi Riikan tavarat hitaasti. Ei vihasta paiskoen, vaan tarkasti. Vaatteet, kosmetiikka, kirjat, laturit. Jokainen esine muistutti siitä, miten vähitellen hänen oma tilansa oli kutistunut.
Seuraavana iltana Riikka odotti ulkona.
— En päässyt sisään.
— Tiedän.
— Mitä tämä on?
Rasmus nosti kassit käytävään.
— Sinun tavarasi.
Riikan kasvot muuttuivat.
— Oletko tosissasi? Oonan takia?
— Ei. Sinun takiasi.
— Minä en ollut edes kotona!
— Juuri niin. Et ollut minun puolellani silloinkaan, kun olit kotona.
Riikka alkoi itkeä. Hän puhui stressistä, ystävyydestä, väärinkäsityksestä. Rasmus kuunteli hetken ja ymmärsi, ettei halunnut enää olla ihminen, jonka täytyy perustella omaa oikeuttaan kotiinsa.
Hän otti Riikalta avaimen.
— Hyvästi.
Ovi sulkeutui.
Seuraavina päivinä Rasmus ei tuntenut suurta voittoa. Vain väsymystä. Sitten vähitellen helpotusta.
Hän nukkui taas omassa sängyssään. Hän teki ruokaa silloin kun halusi. Hän osti jääkaappiin juuri sitä, mistä piti.
Eräänä iltana hän istui keittiössä ja tajusi, ettei kaipaa meteliä. Hän kaipasi sitä miestä, joka oli ennen yrittänyt miellyttää kaikkia, mutta oli nyt vihdoin valinnut itsensä.
Joskus kotiin päästetty vieras ei tuhoa suhdetta.
Hän vain näyttää, että suhde oli jo kauan sitten lakannut olemasta koti.