Juuri ennen häitä Mikko jätti minut saatuaan kuulla parantumattomasta diagnoosistani. Niinpä minä tein jotain, mitä en olisi koskaan kuvitellut tekeväni: palkkasin miehen seisomaan vierelleni alttarille sulhasena.
Hänen viestinsä oli lyhyt.
“Suostun… mutta yhdellä ehdolla.”
Miehen nimi oli Lauri. Hän oli näyttelijä Turussa, ei mikään suuri tähti, vaan tavallinen teatterin tekijä, joka teki välillä myös yksityistilaisuuksia. Hänen kuvassaan oli rauhalliset kasvot. Ei ivaa, ei liikaa hymyä, ei mitään halpaa.
Kirjoitin takaisin:
“Mikä ehto?”
Vastaus tuli hetken päästä.
“En suostu tekemään surustasi esitystä. Tulen vain, jos emme valehtele rakkaudesta. Voin seistä vierelläsi, mutta sinun täytyy seistä totuuden puolella.”
Luettuani viestin purskahdin itkuun. Olin odottanut rahasummaa, aikatauluja tai outoja vaatimuksia. En sitä, että vieras ihminen muistuttaisi minua arvokkuudesta.
Tapasimme seuraavana päivänä kahvilassa Aurajoen lähellä. Tulin paikalle väsyneenä, silmät punaisina, takki huonosti napitettuna. Lauri nousi, kun astuin sisään.
— Aino?
— Niin.
— Lauri. Ja ennen kuin sanot mitään: tämä ei ole naurettavaa.
— Kyllä se vähän on, sanoin katkerasti. — Palkkaan miehen omiin häihini.
— Ei. Sinä yrität selvitä päivästä, jonka joku toinen melkein varasti sinulta.
Ne sanat jäivät minuun.
Kerroin hänelle kaiken. Lääkärin huoneen hiljaisuuden. Mikkon käden, joka oli ensin lämmin ja sitten yhtäkkiä vieras. Laukun eteisessä. Äidin, joka itki pukusovituksessa. Isän, joka oli maksanut juhlatilan, ruoan, kuvaajan ja hääpuvun, eikä tiennyt, miten voisi korjata sellaista, mitä rahalla ei korjata.
Lauri kuunteli.
— Mitä sinä haluat hääpäivältäsi nyt? hän kysyi lopulta.
— En tiedä.
— Tiedät kyllä. Sano se vain ääneen.
Katsoin kahvikuppiani.
— Haluan mennä sinne. En halua, että Mikko saa myös sen päivän.
Lauri nyökkäsi.
— Sitten menet. Minä seison vierelläsi. Mutta et piiloudu.
Kerroin suunnitelmasta vanhemmilleni samana iltana.
Äiti istui keittiönpöydän ääressä ja peitti kasvonsa käsillään.
— Aino, ihmiset puhuvat.
Isä oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi:
— Puhukoot. Minä vien tyttäreni sinne, jos hän haluaa mennä.
Äiti katsoi häntä.
— Mutta entä jos hän särkyy siellä?
Isä käänsi katseensa minuun.
— Sitten me olemme lähellä, ettei hän putoa yksin.
Hääviikko oli kuin sumua. Kukat vahvistettiin. Ruokalista pysyi samana. Sukulaiset lähettivät viestejä ja kysyivät, mihin aikaan heidän pitäisi saapua. Minä vastasin automaattisesti.
Mikko lähetti viestin kolme päivää ennen häitä.
“Älä tee tästä julkista nöyryytystä. Peru kaikki.”
Katsoin viestiä pitkään.
Hän ei kysynyt, miten voin. Ei pahoitellut. Hän pelkäsi vain omaa mainettaan.
En vastannut.
Hääaamuna Turku oli kirkas ja hiljainen. Äiti auttoi minua puvun kanssa. Hänen kätensä tärisivät, kun hän sulki nappeja selästä.
— Olet kaunis, hän kuiskasi.
— Äiti, älä.
— Minä sanon sen silti.
Juhlatila saariston lähellä oli koristeltu täsmälleen niin kuin olin toivonut. Valkoisia kukkia, kynttilöitä, kevyitä kankaita ikkunoissa. Kaikki näytti unelmalta, johon joku oli lyönyt halkeaman.
Lauri odotti alttarin luona tummassa puvussa. Hän ei esittänyt rakastunutta. Hän ei yrittänyt ottaa Mikkon paikkaa. Hän seisoi siinä kuin lupaus.
Isä tarttui käsivarteeni.
— Voimme lähteä vielä.
— En halua lähteä.
— Hyvä. Sitten mennään.
Musiikki alkoi.
Kävellessäni näin ihmisten kasvot. Osa hymyili varovasti. Osa itki jo valmiiksi. Osa ei tiennyt, mitä katsoa.
Sitten näin Mikkon.
Hän seisoi takarivissä lähellä ovea. En tiedä, miksi hän tuli. Ehkä pysäyttääkseen minut. Ehkä varmistaakseen, että ilman häntä minusta ei olisi tähän.
Mutta minä jatkoin kävelyä.
Kun pääsin eteen, otin mikrofonin.
— Tiedän, että tänään piti olla hääpäiväni. Ja tavallaan se onkin. Mutta ei sillä tavalla kuin me kaikki kuvittelimme.
Hiljaisuus laskeutui saliin.
— Mies, jonka piti seisoa vierelläni, lähti, kun kuuli diagnoosini. Ensin luulin, että se tarkoitti minun olevan vähemmän rakastettava. Liian vaikea. Liian raskas. Liian sairas.
Ääneni murtui. Lauri seisoi vieressäni liikkumatta.
— Mutta minä en ole vähemmän ihminen siksi, että elämästäni tuli vaikeampi. Enkä aio hävetä sitä, että joku toinen ei osannut jäädä.
Lauri otti mikrofonin.
— Minä en ole Ainon sulhanen. Olen vain ihminen, joka lupasi seistä hänen vierellään tänään. Mutta totuus on, että hän ei tarvinnut minua tullakseen vahvaksi. Hän oli sitä jo, kun astui tähän saliin.
Mikko astui eteenpäin.
— Aino, lopeta. Tämä on epäreilua.
Katsoin häntä.
— Epäreilua oli lähteä ja pyytää minua sitten suojelemaan sinun mainettasi.
Hän avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Hetken kuluttua hän lähti.
Ja kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, minä en hajonnut.
Sen jälkeen emme seuranneet alkuperäistä ohjelmaa. Ei ollut vihkivaloja. Ei ensimmäistä tanssia Mikkon kanssa. Sen sijaan isä pyysi minua tanssimaan. Äiti nauroi itkun keskeltä. Ystäväni nostivat maljan.
Ilta ei ollut sellainen kuin olin suunnitellut. Se oli vaikeampi. Rehellisempi. Ehkä jopa tärkeämpi.
Myöhemmin seisoin ulkona ja katsoin merta. Lauri tuli viereeni.
— Kaduttaako?
— Ei. Mutta sattuu.
— Sattuminen ei tarkoita, että teit väärin.
Kuukaudet kuluivat. Diagnoosi ei kadonnut. Hoidot alkoivat. Opin elämään aikataulujen, pelkojen ja pienten voittojen kanssa. Oli päiviä, jolloin en jaksanut olla rohkea. Mutta enää en sekoittanut heikkoutta arvottomuuteen.
Mikko kirjoitti myöhemmin. Pitkän viestin. Hän sanoi pelänneensä. Hän sanoi katuvansa.
Vastasin:
“Minäkin pelkäsin. Ero on siinä, että minä en jättänyt itseäni.”
Lauri jäi elämääni. Ensin ystävänä. Sitten ihmisenä, jolle uskalsin kertoa huonoistakin päivistä. Mitä meistä myöhemmin tuli, ei tapahtunut nopeasti eikä kuin elokuvassa. Se tapahtui hiljaa.
Mutta tärkeintä ei ollut se.
Tärkeintä oli, että sinä päivänä, jolloin minun piti luvata elämäni toiselle ihmiselle, lupasin ensimmäistä kertaa jotakin itselleni:
etten enää koskaan häpeä sitä, että olen edelleen täällä.