Anoppi järjesti kohtauksen suoraan vieraiden edessä, ja sinä iltana minun oli ensimmäistä kertaa pyydettävä häntä lähtemään kodistamme.
Aino asetteli lautasia pöydälle ja toisti mielessään, että kaikki menisi hyvin. Koti oli siisti, ruoka valmis, kukat maljakossa. Vieraat tulisivat kuuden jälkeen. Sen piti olla iloinen ilta — heidän ja Eeron tupaantuliaiset.
Ensimmäinen oma asunto. Laina kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Remontti omin käsin iltaisin ja viikonloppuisin. Tulevassa lastenhuoneessa oli vielä muuttolaatikoita, mutta se ei haitannut. Se oli heidän kotinsa.
Aino pysähtyi olohuoneeseen ja laski käden vatsalleen. Viides kuukausi näkyi jo. Punainen kissa, Nappi, kierteli sohvan ympärillä kuin olisi ollut asunnon oikea omistaja.
He olivat hakeneet sen eläinsuojeluyhdistykseltä kolme kuukautta aiemmin. Eero oli sanonut:
— Lapsi tarvitsee ystävän.
Aino oli hymyillyt.
Eeron äiti, Leena, oli kuullut kissasta puhelimessa. Puhelimeen tuli niin pitkä hiljaisuus, että Aino ehti katsoa, oliko yhteys katkennut.
— Te otitte kissan kotiin, johon tulee vauva? Leena sanoi lopulta.
— Otimme, Aino vastasi rauhallisesti.
Asiaa ei enää käsitelty. Mutta Aino tiesi, ettei Leena ollut unohtanut.
Leena soitti ovikelloa tasan kuudelta. Hän astui sisään lahjakassi kädessään, katsoi eteistä kuin olisi tullut tarkastamaan remontin laatua, ja näki heti Napin.
Kissa istui kenkäkaapin päällä ja katsoi häntä täydellisen välinpitämättömästi.
— No niin, Leena sanoi kuivasti.
— Tämä on Nappi, Eero sanoi ja halasi äitiään. — Tule sisään.
— Saako se mennä kaikkialle?
— Se asuu täällä, Aino sanoi keittiöstä. — Hei, Leena.
Leena meni olohuoneeseen ja katseli ympärilleen. Verhot, sohva, valaisin, ruokapöytä. Aino näki hänen suupielestään, että jokin oli jo pielessä.
— Aika pieni, Leena sanoi.
— Meille sopiva, Eero vastasi.
— Katsotaan, kun vauva syntyy.
Aino nieli vastauksen.
Puoli seitsemän aikaan vieraat alkoivat saapua. Jussi ja Kaisa, Sanna miehensä kanssa, muutama opiskeluaikainen ystävä. Asunto täyttyi äänistä, naurusta ja uuniruoan tuoksusta. Nappi asettui keskelle kulkureittiä, aivan kuten kissa vain voi.
Ensimmäinen tunti sujui hyvin. Eero kaatoi viiniä, Ainolle mehua. He nostivat maljan uudelle kodille, vauvalle ja sille, että he olivat uskaltaneet rakentaa omaa elämää.
Aino alkoi rentoutua.
Sitten tulivat huomautukset.
— Kauniit verhot, Kaisa sanoi. — Tosi lämmin sävy.
Leena huokaisi.
— Makuasia. Minä olisin valinnut vaaleammat. Vaalea tekee tilaa.
Sitten hän mainitsi, ettei häneltä kysytty huonekaluista. Sitten ruoasta.
— Eero ei kotona syönyt tällaista lihaa, hän sanoi maistettuaan. — Minä tein sen eri tavalla.
Aino nosti katseensa.
— Reseptejä on monenlaisia. Haluatko lisää?
— En.
Myrsky alkoi Jussin maljan jälkeen. Hän sanoi, että Aino ja Eero olivat hienoja: he olivat säästäneet käsirahan, ottaneet lainan, remontoineet itse ja rakentaneet perhettä.
Kaikki hymyilivät.
Leena laski lasinsa pöydälle niin kovaa, että keskustelu katkesi.
— Itse? hän sanoi hiljaa. — Mielenkiintoista. Oma äiti saa tietää kaiken viimeisenä. Lainasta viimeisenä. Raskaudesta puhelimessa. Asunto valittiin ilman minua.
— Äiti, Eero sanoi kireästi.
— Minä varoitin sinua. Ensin hän vei sinut vuokralle pois kotoa. Sitten kissa vauvakotiin. Nyt laina kahdeksikymmeneksi vuodeksi, jota sinä maksat, kun hän on äitiysvapaalla. Entä minä? Enkö minä ole perhettä? Enkö minä kasvattanut sinua?
Sanat satuttivat. Rahasta, kiittämättömyydestä, siitä miten Aino oli muka vienyt Eeron pois.
Aino kuunteli. Hetken hän halusi kadota. Sitten hän ymmärsi: jos hän olisi hiljaa nyt, siitä tulisi heidän elämänsä tapa.
Hän nousi.
— Leena, pyydän sinua lopettamaan.
— En ole vielä valmis.
— Mutta me olemme kuulleet tarpeeksi, Aino sanoi rauhallisesti. — Olet meidän kodissamme, meidän juhlissamme, meidän pöydässämme. Loukkaat minua ystäviemme edessä ja vähättelet perhettämme. En hyväksy sitä. Pyydän sinua lähtemään.
Leena kääntyi poikaansa kohti.
— Eero?
Eero oli hiljaa. Aino näki, kuinka vaikeaa se oli. Lopulta hän sanoi:
— Äiti, sinun on parempi lähteä nyt.
Leena nousi. Otti laukkunsa. Nappi käveli oven luo ja istui siihen kuin pieni vahti.
Kun ovi sulkeutui, huone oli hetken hiljaa. Sitten Jussi nosti lasinsa.
— Kodin omistajille.
Ilta jatkui, mutta Aino ei enää ollut sama.
Myöhemmin, kun vieraat olivat lähteneet, hän keräsi astioita. Eero huuhteli laseja.
— Hän on soittanut jo neljä kertaa, Eero sanoi.
— Kuulin.
— Hän ei jätä tätä tähän.
— Tiedän.
— Kaduttaako?
Aino katsoi häntä.
— Ei.
Seuraavat päivät olivat raskaita. Leena soitti, syytti ja itki. Hän sanoi, että Aino oli nöyryyttänyt häntä. Lopulta Eero soitti takaisin.
— Äiti, jos haluat tulla meidän kotiimme, tulet kunnioittavasti. Aino on vaimoni. Tämä on meidän perheemme.
— Hän on kääntänyt sinut minua vastaan.
— Ei. Hän auttoi minua näkemään, että olen ollut hiljaa liian kauan.
Leena katosi heidän elämästään viikoiksi. Sitten tuli paketti: pienet villasukat vauvalle ja kortti, jossa luki vain “lapselle”.
Aino ei pitänyt sitä anteeksipyyntönä. Mutta hän laittoi sukat laatikkoon.
Kun vauva syntyi, Leena tuli sairaalaan. Hän seisoi käytävällä kukkien kanssa epävarmana.
— Saanko tulla sisään?
Aino katsoi häntä pitkään.
— Saat. Mutta meidän kodissamme ja meidän lapsen lähellä ei loukata.
Leena nyökkäsi.
Täydellistä sovintoa ei tullut. Mutta rajat tulivat. Ja joskus se on tärkeämpää.
Aino oppi sinä iltana, ettei koti ole vain seinät, laina ja huonekalut. Koti on paikka, jossa ihmisarvoa ei saa talloa edes sukulainen.
Ja joskus omaa kotia täytyy puolustaa juuri silloin, kun kaikki katsovat.